Kirsikankukkien Tukholma ja Aino Kallaksen 40-luvun vuodet

Avainsanat

Aino Kallas, arkkitehtuuri, pakolaisuus, Tukholma, vanhuus

Aino Kallas pakeni Virosta Suomen kautta Ruotsiin 1944. Hän oli tuolloin 67-vuotias. Suuri osa virolaista älymystöä oli kuljetettu Siperian vankileireille 1940-luvun alun vuosina ja Kallasten perhe menettänyt kaksi lapsistaan. Kallas vieraili pitkiä jaksoja Suomessa ja talvella 1944 Oskar seurasi puolisoaan Suomeen. Syksyllä 1944 asiat saatiin, pitkälti Virve-tyttären ponnistelujen tuloksena, järjesteltyä siten, että Aino ja jo hyvin sairas Oskar pääsivät pakenemaan yhdessä Virven ja tämän kahden lapsen, 9-vuotiaan Viljarin ja muutamaa vuotta vanhemman Aalon kanssa Ruotsiin laivalla Turusta. Suomeen ei voitu jäädä, se olisi ollut liian vaarallista. Elämä Tukholmassa oli jonkin aikaa levotonta paikasta toiseen siirtymistä ja Oskarin sairastelu paheni, kunnes hän kuoli tammikuussa 1946. Elämä asettui pieniin oloihin Tukholmaan ja kesäkuussa löytyi asunto Ainolle, Virvelle, Viljarille ja Aalolle Tukholman Midsommarkransenin alueelta Vattenledningsvägeniltä, pienen kerrostalon toisesta kerroksesta. Kallaksesta tuli osa sitä virolaista älymystöä, joka onnistui pakenemaan Tukholmaan ja muodosti siellä oman kirjailija- ja kulttuuripakolaisten ryhmän, joka ajoittain kokoontui yhteen.

Raskaiden vuosien tuntemukset kirjautuivat vanhuuden ajan päiväkirjaksi muotoutuneeseen ja postuumisti 1957 ilmestyneeseen Vaeltavaan vieraskirjaan, josta muotoutui koskettava dokumentti vanhenemisesta, luomisen voimasta ja yksinäisyydestä.: ”Olemme häkissä, ristikon takana, vain ajatus on vapaa,…” (s. 67) Luomistyö jatkui läpi koko 1940-luvun ja 1950-luvun alun. Syntyi niin muistelmia, novelleja kuin runoja, joihin Kallas erityisesti purki suruaan ja menetyksiään. Kokoelmissa Kuoleman joutsen (1942), Kuun silta (1943) ja Polttoroviolla (1945) toistuvat teemat lasten kuolemasta, omasta vanhenemisesta, maanpakolaisuudesta ja sodan mielettömyydestä. Niistä tuli sururunoja, joihin ahdistus purkautui. Sisarelleen Aune Krohnille hän kirjeessään tunnustikin:

On niin kuin en jaksaisi kestää jokapäiväisen elämän menoa ilman ’laulun lohdutusta’.

Kallaksesta usein muistetaan hänen uljaat vuotensa juhlittuna kirjailijana ja kosmopoliittina. Harvemmin häntä, kuten muitakaan naiskirjailijoita, muistetaan vanhenevina, yksinäisinä naisina, vaikka luominen säilyisikin. Pakolaisuus ja eristäytyminen vanhasta kotimaasta saivat Kallaksen pohtimaan paljon suhdettaan kotimaahansa, Viroon ja kansainvälisyyteen. Tukholmasta ei tullut uutta kotia, vaan kaipuu Suomeen oli polttava ja kokemus pakolaisuudesta musertava:

En koskaan tule kotiutumaan Tukholmaan, en tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, en pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, en vapaaehtoisesti sulautumaan minulle elimellisesti vieraaseen elementtiin. (VV s. 234)

Kallaksen elämässä paikoilla on erityinen merkityksensä. Toki myös sen vuoksi, että hänen kirjailijuudelleen ja elämälleen merkityksellisiä paikkoja on paljon, eri puolilla maailmaa. Hän oli todellinen maailmankansalainen, jo sukujuuriltaan mutta myös omissa elämänvalinnoissaan. Ehkä juuri tästä syystä Kallas on houkuttanut niin monia lukijoitaan matkalle. Niin Krohn-sukuseura kuin Aino Kallas Seura ovat useita kertoja matkustaneet Kallaksen paikkoihin: Viron eri kaupunkeihin ja saarille, Lontooseen, Rügenin saarelle (mistä Krohnien suku on peräisin), Viipurin Kiiskilän kartanoon, Lopen Syrjään, Marokkoon. Tänä keväänä matka tehtiin Krohn sukuseuran aloitteesta Tukholmaan, vanhenevan Kallaksen pakolaisuuden maisemiin, ja mukaan mahtui pieni joukko myös Kallas seurasta. Yhtenä tärkeänä syynä oli se, että Virven Viljar-poika elää yhä kaupungissa ja oli halukas tapaamaan pientä seuruettamme. Järjestelyissä suuren vastuun kantoi Krohn sukuseuran ja Aino Kallas Seuran Hilkka Oksama-Valtonen sekä Tukholman päässä oma ”agenttimme” kirjallisuudentutkija ja Tukholman yliopiston lehtori Heidi Grönstrand, joka tutki paikkoja etukäteen ja oli yhteydessä Viljar Pässin kanssa. Kiitämme heitä lämpimästi matkan onnistumisesta!

Matkasta tuli unohtumaton ja tunteellinen. Laivamatkalla ajalehdimme jo vahvasti matkan tunnelmiin keskustellen Kallaksesta ja kaikesta häneen liittyvästä. Jokaisella matkalaisella oli oma suhteensa Kallakseen ja matkan teemoihin, erilaiset yhteydet historian ja nykyhetken sekä ihmisten välillä saivat uusia näkökulmia.

Tukholman aamussa lähdimme kävellen ja metrolla kohti Midsommarkransenin aluetta. Vaelsimme kauniissa 1930-, 40- ja 50-luvun talojen maisemissa kevään puskiessa pensaissa ja puissa. Pysähdyimme ihastelemaan kirsikankukkia. Päädyimme  Svanndammensparkeniin, jonka lähellä nousivat pienet keltaiset kerrostalot.

 

OsoitteestaVattenledningsvägen 89 löytyi Aino Kallaksen rappu ja 40-luvun lopun koti toisessa kerroksessa. Naapuriparvekkeella ihmeteltiin uteliasta joukkoa, joka kierteli taloa ja kuvasi sitä eri puolilta – nyt on naapurustossakin tieto, että talossa on asunut kuuluisa virolais-suomalainen kirjailija. Viljarilta olimme kuulleet, että harva se aamu Kallas otti mukaansa taittotuolin ja kirjan ja käveli läheiseen puistoon. Se muistutti kovasti lontoolaisia puistoja, ja ehkä toi Kallakselle tutun tunteen hänen 20-luvun miljööstään. Kesällä lammessa on vesi ja joukoittain ihmisiä viettämässä kuumia päiviä. Kallaksen arki, jokapäiväinen elämä tuli ihan lähelle.

 

 

Kävelimme viihtyisän alueen läpi, ihastellen jälleen kukkivia puita ja sen jälkeen metrolla Österin juna-aseman ihastuttavaan 30-lukulaiseen ravintolaan, missä tapasimme vihdoin Viljar Pässin kesähattu päässään. Söimme parasta ruotsalaista ruokaa silakkapihveistä katkarapuleipiin ja päätimme siirtyä läheisen Kungliga Tekniska Högskolanin pihalle, jotta voisimme kerääntyä kaikki Viljarin ympärille ja kuulla hänen muistojaan. Hetki oli varmasti kaikille koskettava ja tärkeä, kullekin omalla tavallaan. Mukana kun oli niin Viljarin sukulaisia kuin Kallasta pitkään tutkineita.

Keskustelut kulkivat lapsuusmuistoista, pakomatkasta Virosta Viljarin äidin Virve Kallas-Pässin raskaaseen arjen taakkaan, jota hän kantoi tehden töitä Baltiska Föreningenissä, kantaen huolta omasta äidistään ja lapsistaan ja koko arjen sujumisesta. Lisäksi Virve sai toimia äitinsä puhtaaksikirjoittajana. Omaa aikaa ei varmasti ollut, ja mieltä painoi suru kaikesta menetetystä ja ahdistus oman aviomiehen Viktor Pässin katoamisesta Viron kyydityksissä. Virve ei koskaan saanut tietää miehensä kohtalosta, hänen paluunsa selvisi muulle perheelle vasta Virven kuoltua syöpään 1953 Helsingissä, pian sen jälkeen kun Aino Kallas oli saanut Suomen kansalaisuuden takaisin ja päässyt muuttamaan kotikaupunkiinsa takaisin. Viktor Päss ehti kuulla lastensa olemassaolosta, mutta järkyttyi vaimonsa kuolemasta kuultuaan niin, että kuoli vuorokauden sisällä sydänkohtaukseen 1956. Virven lapset jäivät Ruotsiin ja he oleilivat myös pitkään Yhdysvalloissa. Viljar Päss asui Vattenledningsvägenillä 1960-luvun lopulle asti. Sodan ja tuhon vaikutukset näkyvät yhden perheen elämässä kouriintuntuvasti ja jäljet kantavat tähän päivään, sillä Viljar muistaa edelleen elävästi 9-vuotiaana kokemansa pelon Tallinnan pommitusten ja pakomatkan aikana ja sen, ettei halunnut olla yksin.

 

Olimme kaikki tunteiden ja kiitollisuuden vallassa, että meille suotiin tällainen hetki Viljarin kanssa, kauniissa, rauhallisessa, keväisessä Tukholmassa. Viljar sai Aino Kallas Seuralta Silja Vuorikurun Kallas-elämäkerran vironnoksen tuliaisiksi ja hän luovutti meille seuran haltuun kolme Aino Kallakselle kuulunutta kirjaa. Kaksi kappaletta Pyhän joen kostoa ja saksalaisen käännöksen Mare ja hänen poikansa -teoksesta. Ne oli annettu Viljarille Tarton kirjallisuusmuseossa, jonne Kallasten kotikirjasto oli sodan jäljiltä siirretty Tallinnasta turvaan. Kappaleet ovat ilmeisesti tekijänkappaleita, joihin kaikkiin Kallas kirjoitti oman nimikirjoituksensa. Viljar pyysi meitä pitämään hyvää huolta Aino Kallaksesta, ja näin varmasti teemme kaikki yhdessä.

 

Uusia matkoja Kallaksen jalanjäljille on varmasti luvassa niin sukuseuran kuin oman seuramme puitteissa!

Rügenin saaren, Krohnien lähtöpaikan, lippu liehui matkallamme läpi Tukholman katujen.

Lisää Kallaksen vanhuudenvuosista ja tuotannosta voit lukea seuraavista teoksista:

Kallas, Aino: Vaeltava vieraskirja 1946-1956. Helsinki: Otava 1957.

Kallas, Riitta: Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa 1914-1955. Helsinki: SKS 1989.

Laitinen, Kai: Mestarivuodet. Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta 1922-1956. Helsinki: Otava 1995. Voit myös kuunnella Laitisen haastattelun tähän liittyen Elävästä arkistosta

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Helsinki, SKS 2006.

Maarit Leskelä-Kärki: ”Songs of Comfort and Lamentation. Autobiographical Connections in the Texts of the Ageing Aino Kallas”. In Aino Kallas. Negotiations with modernity. Ed. Leena Kurvet-Käosaar & Lea Rojola. Helsinki: SKS 2011. Koko kirja luettavissa täällä

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. Helsinki: SKS 2017.

 

 

 

 

Oskar Kallaksen viimeiset vaiheet

Aino Kallaksen aviomiehen Oskar Kallaksen syntymästä tuli viime lokakuussa kuluneeksi 150 vuotta. Tässä luettavaksi Hilkka Oksama-Valtosen esitelmä, jonka hän piti Aino ja Oskar Kallaksen (ja Krohn-suvun) haudalla 9.11.2018 sekä Tallinnan Suomen-suurlähetystössä 23.11.2018.

Oskar Kallaksen viimeiset vaiheet

Esitelmä Oskar Kallaksen haudalla 9.11. 2018 ja Tallinnan Suomen suurlähetystössä 23.11. 2018

Hilkka Oksama-Valtonen
Aino Kallas Seura

…

Hyvät kuulijat,

Tarkastelen Oskar Kallaksen viimeisiä vaiheita Annikki Setälän toimittaman Aino Kallaksen Elämäntoveri-teoksen (1957) lainausten pohjalta. Kerron tähän alkuun, että samana iltana, kun luin Elämäntoveria, sain kirjeen Aino Kallaksen Hillar-pojantyttäreltä, Jemimalta Englannista. Vastasin Jemimalle, että henkilöhistoriamme risteytyivät mielenkiintoisesti sinä iltana, kun luin isoäitini toimittamaa kirjaa hänen isoisästään, häneltä saapui oikea kirje. Mutta tärkeintä on muistaa, että Jemima Kallaksen isoisän Oskar Kallaksen syntymästä on tänä syksynä kulunut 150 vuotta ja Aino Kallaksen syntymästä 140 vuotta.

Oskar Kallaksen kuva Viron Helsingin lähetystön seinällä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Oskar Kallas Tallinnan pommitusten keskellä

Aino Kallaksen mukaan Oskar Kallas oli talvella 1944 helmikuussa vaarallisesti vilustunut tallinnalaisessa asunnossa, jossa keskuslämmityksen jouduttua epäkuntoon vallitsi jäätävä kylmyys.

Lääkäri totesi keuhkoputkentulehduksen ja Oskar siirrettiin Diakonissalaitoksen sairaalaan. Paria kuukautta aiemmin hän oli täyttänyt 75 vuotta keskellä sodan melskettä.

Hänen huoneensa oli sairaalaan yläkerroksessa, jossa hän makasi parin muun potilaan keralla. Itse hän kertoo kuulleensa äkkiä vielä unen houreessa viipyessään räjähdyksen ja hirvittävää ryskettä, ikään kuin seinät ympärillä olisivat sortuneet. Toiset potilaat olivat kadonneet ties minne, ja hän oli ypöyksin huoneessa. Ketään auttajaa ei kuulunut tulevaksi. Mutta alas hänen oli päästävä, sillä vaara oli lähellä. Ja nyt tapahtui kuin ihme. Hänen tuokio sitten vielä herpaantuneisiin jalkoihinsa tuli äkkiä eloa – ”ikään kuin olisin saanut uudet jalat!”, kuten hän myöhemmin itse sanoi. Hän lähti liikkeelle vaistonsa ohjaamana, paljain jaloin, läpi lasisirpaleitten, ovelle, portaita alas, ilmanpaineen työntämänä, pois sortuvasta rakennuksesta. Puolitiessä tuli vastaan muuan mies, joka otti hänet syliinsä ja kantoi pommisuojaan.

Tytär Virve Kallas-Päss kertoo isänsä etsimisestä

Vihdoin pääsin Diakonissasairaalan kohdalle. Suuri kolmikerroksinen päärakennus oli saanut osuman ja kaksi suutaria lisäksi. Mutta järkyttävin elämys oli vielä edessäni. Isääni etsiessäni päädyin viimein kellarin portaille, joista ammotti vastaan ensin vain pilkkopimeys. Sitten alkoi häämöttää himmeää kynttiläntuiketta, ja katonrajaisista pienistä ikkuna-aukoista tunkeutui säkkikankaan lävitse himmeä, kalsea aamun kajo.

Menin sisään. Kaksi peräkkäistä kellariholvia oli täpötäynnä sairaalasta siirrettyjä heikompia potilaita—. Olisi voinut kuvitella kävelevänsä ruumiitten keskellä, sillä kaikki makasivat liikkumattomina, ääntä päästämättä peitteittensä alla. Kävin kuin ruumiin luota toisen luo, huudellen yhtä mittaa ”Kallas, Kallas”, mutta yhdestäkään petikasasta ei kuulunut vastausta.

Vasta toiseen kellariholviin ehdittyäni ja yhä huudellessani isääni nimeltä kuulin hämärästä äänen sanovan: ”Jos Kallas on valkoviiksinen vanhus, niin sellainen makaa tuolla ikkunan alla.”

Menin, minne neuvottiin. Niin, siellä makasi isäni. Lumiräntää oli tuiskuttanut kellarinaukosta sisään, niin että hänen kuumeinen päänsä oli lumihöytäleitten peitossa. – – – Huomasin heti, että hän ajoittain houraili. Seisoimme, lapset ja minä hänen makuusijansa vieressä, ja nyyhkytimme kaikki kolme. Ymmärsin, että hän välillä tajusi jotain hyvin vakavaa tapahtuneen sekä ympäristössään että hänelle itselleen.

Virve ryhtyi järjestämään uutta paikkaa isälleen ja kertoi, että tämän omassa kodissa Pärnu maantiellä olivat vain kahdesta huoneesta ikkunat särkyneet, ja se oli täynnä pakolaisia ja kotinsa menettäneitä. Heitä oli yhteensä tusinan verran, neljästä eri perheestä. Palvelija oli jo lähtenyt pakoon uhkaavaa pommitusta. Niinpä Oskar päätettiin siirtää Westholmin poikalyseon ampumaratakellariin, josta haavoittuneet saksalaiset pommitusyön jälkeen oli viety maalle.

Vasta viidentenä päivänä Virve sai järjestetyksi sairasauton, jolla Oskar vietiin Westholmin ampumakellariin. Hänelle oli saatu järjestetyksi sänky ja kaksi sähkölämmitintä, joten lämpö hänen ympärillään pysyi siedettävänä, ”-varsinkin kun eristimme hänen sänkynsä varjostimilla”.

Näin kului viikko. Oskar Kallas oli pyytänyt tytärtään jättämään hänet Tallinnaan, muttei tämä suostunut ja kun kuume oli laskenut, arveli lääkäri, että ”kamfreriruiskeen avulla uskaltaisimme yrittää lentomatkaa. Näin tapahtuikin ja neljäntenäkolmatta (24.) maaliskuuta lensimme Helsinkiin.”

Laivamatka Helsingistä Tukholmaan syksyllä 1944

Helsinkiin Kallakset eivät voineet jäädä, vaan heidän oli matkustettava syksyllä 1944 yhden yön kestävällä ruotsinmaalaisella Aeolus-laivalla Turusta Tukholmaan. He kuvittelivat viipyvänsä siellä vain pari kuukautta, mutta toisin kävi. Aino Kallas kuvailee matkaa näin:

Laivan keula puski läpinäkymättömään sysimustaan pilveen– -. Kuin pahaenteinen, synkeä painajainen riippui pilvenlonka ehtoisen reittimme yllä, ja sen alapuolella laskevan auringon verinen, uhkaava ruskotus. Taivaan merkit eivät siis ennustaneet hyvää.

Aino kertoo yön tuntemuksista:

Seison yhä laivan kannella, yöllisen reittimme jatkuessa —. Pimeys ja tuulen voima pakottavat viimeinkin etsimään tuulensuojaa kansikajuutasta. Se on tupaten täynnä sekä puheensorinaa että tupakansavua, ja kaikkien Itämeren rannikkojen kielet kiehuvat kuin samassa ahtaassa padassa. Erotan somea, viroa, lättiä, venättä, ruotsia ja saksaa. Painaudun sohvan kulmaukseen ja vajoan ikään kuin kevyeen unenhorteeseen, jonka halki kuitenkin kuulen sekä meren, tuulen että ihmisten äänet ja laivan konesydämen tasaiset lyönnit. Keskiyö on ohi ja odottelen omassa kajuutassamme aamun valkenemista. Oskar Kallas nukkuu sikeästi: uni on muuan taivaan armoantimista, mikä hänelle on jäänyt elämän suuressa, myöhäisessä haaksirikossa.

Aino muistelee heidän kahdeksan vuotta aiemmin saamaansa vastaanottoa Tukholmassa Ruotsin Kirjailijaliiton kutsuvieraina, jolloin kaikki oli toisin.

Nyt tulimme pyytäjinä, kolkuttamaan vieraille oville; haaksirikkoisina, hakien suojaa päämme päälle, turvaa etsien – suurimmalla osalla tarjottavana vain oma työvoimansa, henkinen tai ruumiillinen, ei muuta.

Aeolus – tuulten jumala – raihnainen alus, joka pian sen jälkeen joutui toiselle kulkuväylälle – on laskenut Skeppsbron kohdalle. On varhainen, kirkas ja auringonkimalteinen aamu, lokakuun ensimmäinen.

Meillä ei ole ketään vastaanottajaa; kukaan ei toivota meitä tervetulleiksi; emme edes vielä tiedä, missä ehtoolla päämme kallistamme. Niinpä siis istumme aluksi sataman katukiveyksellä, hujanhajan levitettyjen matkalaukkujemme päällä, auringon miltei kuumasti helottaessa – kaksi maailmanvaeltajaa, Oskar Kallas ja hänen elämäntoverinsa.

Tukholmassa

Tukholmassa Oskar Kallas kärsi Ainon mukaan aivojen verisuonten vähittäisestä kalkkeutumisesta ja hänet siirrettiin kotihoidon osoittautuessa riittämättömäksi tukholmalaiseen sairaalaan, ensin Sturebyhyn ja sen jälkeen moniosastoiseen Sankt Göransiin.

Oskar Kallas oli kuuliainen potilas, joka totteli lääkäreitä ja hoitajia järkkymättömällä ”säännöllisyydellä ja alttiudella.” Mutta liikkumaan tottuneelle elinikäiselle vaeltajalle toimeetonna täysihoitolan parvekkeella tai sairaalan pihamaalla lepotuolissa loikominen tuotti vaikeuksia. Se mikä säilyi loppuun saakka, oli lukuhalu.

Viimeisen syntymäpäivänsä, seitsemänkahdeksatta ikävuoden täyttyessä lokakuun 25:ntenä 1945, Oskar Kallas vietti lähimpien omaisten parissa tukholmalaisessa kodissamme. Hän ilmaisihaluavansa nauttia P. Ehtoollista, ja Tukholman virolaisen seurakunnan pappi saapui, mukanaan kotimaasta paetessa pelastetut hopeinen ehtoolliskalkki ja öylättilautanen. Moneen kymmeneen vuoteen ei Oskar Kallas enää ollut käynyt P. Ehtoollisella, viimeksi kai veljensä kirkossa Pietarissa asuessamme. Illan varjojen yhä pidentyessä kohosivat sitä kirkkaampina kuvat hurskaasta lapsuudenkodista Kaarman kirkon varjossa. Mikä Oskar Kallasen syvin vakaumus autuuden asioista oli, on minulta salattu ja on jääpäkin siksi. —

”Isäni huoneessa on monta asuinsijaa”. Varmasti niistä jokin on varattu Oskar Kallasellekin. Vielä viimeisenä joulunaankin Oskar tuotiin pyhien ajaksi kotiin. Virvelle hän sanoi: ”Kuulen, kuinka äitini minua kutsuu…”

Kuolema Tukhomassa

Aino jatkaa:

Eräänä huurteisena talvi-aamuna vuonna 1946, loppiaisen jälkeen, soi äkkiä puhelin. Olin yksin kotona ja nostaessani kuulokkeen, en ensin erottanut sanoja. Oskar soitti Sankt Göransista. Ääni oli vieras ja sortuneen kaiuton, ja lauseet tulivat katkonaisina kuin tuskan takaa, äärimmäisessä hengenhädässä.

– Minua ruvetaan kohta viemään pois, auto seisoo jo oven suussa!

Pakotin ääneni rauhalliseksi, vaikka sydäntäni kouraisi kipeästi, ja vastasin lohduttaen ja tyynnyttäen kuin lapselle:

– Ole toki aivan rauhassa, ei sinua minnekään viedä! Minne sinua vietäisiinkään?

Taas tuo sama soinnuton tuskainen ääni:

– Sinne minne poikanikin vietiin…

Ja hetken vaitiolon kuluttua:

– Ma armastan sind üle haua…

Ne olivat Oskar Kallasen viimeiset jäähyväissanat minulle, neljä päivää ennen hänen kuolemaansa.

Ainon saapuessa sairaalaan seuraavalla kerralla Oskar oli siirretty ”kuolinkammioon”, käytävän päähän, pois yhteisestä sairaalasalista. Se oli kapea, mutta korkea huone, jonka ison akkunan takana huojuili lumisia puita, oksien tuon tuostakin hipaistessa ruutuja kuin sisään pyrkien.

Ehtiikö Hillar Lontoosta, suri Aino. Hän ehti perille. Oskar Kallas kuoli tammikuun kuudentenakolmatta (26.1.1946) talvisen, harmaan aamun sarastaessa, seitsemänkahdeksatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhden päivän ikäisenä – vieraalla maalla.

Kolmet hautajaiset

Oskar Kallas siunattiin ensimmäisen kerran tukholmalaisen Metsäkrematorion Pyhän Ristin Kappelissa, polttohautauksen edellä.

Oskar olisi itse tahtonut tulla haudatuksi Kaarman kirkkomaalle, jossa oli hänen vanhempiensa kaksoishauta, ikivihreän muuriköynnöksen verhoama, jonka taimet hän oli itse kerran tuonut läntisen Saarenmaan leudosta notkosta.

Oskar Kallasen toinen hauta on Helsingissä vanhalla hautausmaalla, Krohnien perhehaudassa, jonka ympärillä tänään seisomme pimenevässä illassa Aino Kallaksen kuolinpäivänä.

Mutta Aino Kallas kertoo vielä, että Oskar Kallasen varsinaiset maahanpanijaiset olivat neljättä viikkoa myöhemmin. Helsingissä asuvat virolaiset astuivat haudalle, kullakin kädessä vain yksi ainoa kukkanen, sydäntä hellyttävä näky, kuten kerrotaan.

Lopetan puheeni lainaamalla nuoren Ainon pohdintoja tulevasta aviomiehestään ystävälleen Ilonalle:

Kirjeestä Ilonalle 17.9. 1899

Oskar on se mies, jolle minä olen nainen, hän on minun herrani ja hallitsijani, hän on voima minun elämässäni, se, jolle minä alistun ja taivun. Fyysillisesti hän on atleetti, hänellä on äärettömät ruumiinvoimat eikä hän ole eläissään ollut kuin kerran sairaana. Hänellä on lujin tahto, mitä koskaan olen tavannut, energiaa ja velvollisuuden tuntoa samoin. Vaan hänen voimansa ei ole raakaa, se on hillittyä ja hienotunteista samalla. Hän on syvästi uskonnollinen, olematta ollenkaan ahdasmielinen. Hänen sielunelämänsä on yhtä rikasta kuin kätkettyä. Minä en liioittele, huomaa se, tämän saman voisi kuka hyvänsä sanoa hänestä.

Minä voin karaktiseerata Oskarin suhteen itseeni niillä sanoilla, jotka hän kirjoitti viroksi antamansa valokuvan taakse täällä käydessään: ”Sille Ainoselle, joka minulta menneisyyden otti ja tulevaisuuden antaa.” Hän lisäsi niihin kuvaa antaessaan: Niissä sanoissa on koko minun elämäni.” Minä lisään: ” Niissä on myös minun elämäni.”

Niin, minusta on siis tuleva virolainen nainen ja virolaisen miehen vaimo, sillä sen hän ensimmäiseksi minulta vaatii. Mutta ainoastaan Aino Krohn menee naimisiin ja katoaa maailmasta – Aino Suonio ei suostu kahleisiin. Hän on auttamaton ”vanhapiika” ja jää siksi. Ja suomalaiseksi hän myös jää sekä kieleltään että mieleltään. Oskar rakastui minussa ihmiseen ja naiseen, taiteilijaa minussa hän hyvin vähän tuntee.

—

Lainaukset Aino Kallas: Elämäntoveri, toimittanut toimittanut Annikki Setälä, Otava 1957

 

Oskar Kallaksesta voit lukea myös Sirje Oleskin kirjoituksesta Tuglas-seuran sivuilla: Oskar Kallaksen vaellus

 

Pelastusoperaatio Kallaste!

Avainsanat

Aino Kallas, arkkitehtuuri, Kallaste, kulttuuriperintö, Oskar Kallas, rakennussuojelu, Tartto, Valter Thomé

Jokainen Kallasten talon nähnyt lumoutuu. Vanhan Sanatorium-puiston kaukaisessa laidassa ränsistyneenä ja yksinäisenä seisova keltainen kivitalo palauttaa kulkijan nopeasti 1910-luvulle, juuri valmistuneen talon pihamaalle, keskelle tarttolaisen sivistyneistöperheen työteliästä nelilapsisen perheen arkea. Virolainen kansanrunoudentutkija, aktiivinen kansallisuusliikkeen mies, lehtimies ja opettaja Oskar Kallas oli asunut puolisonsa, suomalaissyntyisen Ainon kanssa Tartossa jo lähes kymmenen vuotta kun he ryhtyivät rakennuttamaan omaa taloa. Talon arkkitehdiksi  tuli suomalainen arkkitehti Valter Thomé, joka suunnitteli talosta uusklassisen 14-huoneisen talon isoine puutarhoineen. Kirjailija Kallas, monen lapsen äiti riemuitsi omasta huoneesta, joka vihdoin oli toteutumassa:

Minä saan nyt vihdoinkin oman huoneeni. Sitä pannaan paraikaa kuntoon, nikkari, joka korjaa Godenhjelmien vanhat huonekalut on jo useita viikkoja meillä. Syrjän surkea kyökkipöytä on yhtäkkiä muuttunut kiiltävän kauniiksi, hienoksi kirjoituspöydäksi; kellarissa seisonut sänky mitä komeimmaksi empirevuoteeksi. Et usko, kuinka iloitsen siitä, että vihdoin saan oman nurkkani minäkin.

Alkuvuodet talossa olivat kiireisiä, työt veivät molempia, ja levottomuus vaivasi Ainoa, mutta Oskar viihtyi puutarhassa ja Ainokin nautti pitkistä kävelyistä kaupunkiin ja illoista kotona lasten kanssa. Tulevat poliittiset myllerrykset ja sodat kuitenkin käänsivät perheen ja talon tulevaisuuden. Arkkitehti Thomé kuoli vain neljä vuotta myöhemmin punaisten luoteihin Suomen sisällissodassa veljiensä kanssa. Samana vuonna Kallakset luopuivat talosta ja siirtyivät vastaitsenäistyvän Viron lähettiläspariskunnaksi Helsinkiin. Tarttoon he eivät enää koskaan palanneet asumaan.

Kallasten talo on tämän jälkeen elänyt monia vaiheita, se on toiminut lastenkotina ja ollut mm. kirjailija Jaan Kaplinskin suvulla ilmeisesti jo 1920-luvulta lähtien. Nyt jo pitkään talo on ollut unohdettuna puiston ja korkeitten puitten keskellä. Koin saman lumouksen kuin muut talolla vierailleet käydessäni siellä ensimmäisen kerran kevään 2016 kirkkaassa lumisessa auringonpaisteessa, sen jälkeen se on kuulunut aina Tarton vierailuihini. Moni on taloa dokumentoinut eri vuodenaikoina, ja surrut sen kohtaloa.

Kuluneen vuoden aikana monet tahot ovat vihdoin heränneet talon kunnostamisen puolesta. Helsingin Sanomat teki jutun talosta syksyllä 2017 ja keväällä 2018 Suomen Kulttuuriperinnön tuki ry otti yhteyttä Aino Kallas Seuraan ja teimme yhdessä aloitteen talon kunnostamiseksi yhdessä Tuglas-seuran ja Suomen kirjailijaliiton kanssa. Aloite sai mediahuomiota ja meidät otettiin vastaan Viron Suomen suurlähetystössä, mutta asia ei tuntunut etenevän, eikä pienillä seuroilla tuntunut olevan tarpeeksi resursseja näin ison asian eteenpäinviemiseksi.

140-vuotiasta Ainoa muistettiin keväällä 2018

Tänä syksynä seuramme jäsen Airi Palo oli yhteydessä keskusteltuaan Tarton Suomi-seuran ja Tampere-majan johtajan Sakari Neuvosen kanssa, ja hänen ansiostaan hanke sai tuulta alleen. Neuvosen hyvät kontaktit Tarton kaupungin johtoon, museovirastoon ja kaavoituosastoon mahdollistivat kokouksen marraskuussa, jossa eri toimijat pohtivat talon nykytilaa ja tulevia mahdollisuuksia. Aktivoituminen on herättänyt paljon kiinnostusta ja lehtijuttuja on ilmestynyt Postimees-lehdessä useampia.

 

 

Talon sisäosat ovat tuhoutuneet mutta kuulemamme mukaan alkuperäinen portaikko on säilynyt. Taloon myös tehty uusi katto. Muuten tarkempaa kuntokartoitusta ei ole tiedossa.

Tämän kokouksen perusteella tiedämme, että talon ja tontin nykyinen omistaja Nordecon-rakennusyhtiö, joka osti talon 2005 Kaplinskien suvulta, oli suunnitellut taloon asuntoja, mutta heidän muut rakennussuunnitelmansa saivat vastustusta alueen asukkailta ja koko hanke on nyt jäissä, kuten alueen kaavoituskin. Kallastea ei ole suojeltu, mutta taloa ei myöskään saa hävittää – on myös selvää, että ylisuojelulla voidaan estää talon mahdollinen kunnostaminen ja käyttö uudelleen. Tärkeintä olisikin, että talo voitaisiin kunnostaa kirjallisuus- ja kulttuuritaloksi kaupunkiin, joka on nimetty Unescon kirjallisuuskaupungiksi. Näin sen avulla voitaisiin kunnioittaa paitsi Kallasten myös Kaplinskin kirjallista perintöä, ja vaalia esimerkiksi Viron ja Suomen välisiä kirjallisia suhteita. Mikä voisikaan sopia paremmin? Lisäksi talo on eittämättä tärkeä alueen asukkaille, jotka ovat ilmaisseet halukkuutensa olla mukana esimerkiksi puutarhan kunnostusprojektissa.

Oskar Kallaksen kuva Helsingin Viron lähetystön seinällä

Talon kunnostaminen olisi myös suuri kunnianosoitus Oskar Kallaksen merkittävälle perinnölle Viron kulttuuri- ja poliittisessa historiassa. Tänä vuonna on Viro100-vuoden ja Aino Kallaksen 140-vuotisjuhlan lisäksi myös Oskar Kallaksen 150-vuotisjuhla. Mikä voisi olla parempi hetki ryhtyä usean suomalaisen ja virolaisen tahon kanssa yhteisiin ponnisteluihin talon tulevaisuuden puolesta!

Vetoamme nyt kaikkiin kulttuuritoimijoihin, jotta sana tästä hankkeesta leviäisi ja ennen muuta vetoamme sellaisiin tahoihin (säätiöihin, instituutteihin, jopa yksityishenkilöihin), joilla voisi olla sellaista varallisuutta, jolla talon voisi ostaa ja ryhtyä rakentamaan siitä esim. säätiöityä kirjallisuus- ja kulttuuritaloa. Rakennusyhtiö Nordecon on jo ilmaissut halukkuutensa myydä talo ja sen tontti, mutta on selvää, että kyseessä on paljon rahoitusta vaativa hanke. Talon ja sitä ympäröivän puutarhan/puistoalueen kunnostaminen mahdollistaisi hyvin monenlaisten tutkimusprojektien ja hankkeiden kehittämisen kirjallisuuden, Suomen ja Viron välisten kulttuurisuhteiden, arkkitehtuurin historian, puutarha- ja maisemahistorian sekä kaupunkihuvilakulttuurin tutkimiseksi ja kehittämiseksi. Parhaiten talo voisi toimia yhdistäessään tiedettä, taidetta ja residenssitoimintaa.

 

• Maarit Leskelä-Kärki, kulttuurihistorioitsija, dosentti, Aino Kallas Seuran puheenjohtaja

Lähteet (jutuissa on paljon kuvia ja myös videoaineistoa Kallastesta):

Video: kultuuriloolise maja tumedasse tulevikku langes valguskiir. Postimees 22.8.2018

Leskelä-Kärki, Maarit: Talon jäljillä -blogikirjoitus

Kunnas, Kaja: Katossa reikä ja kellarissa vettä – pala suomalais-virolaista kulttuurihistoriaa uhkaa tuhoutua rakennusyhtiön omistuksessa. Helsingin Sanomat 20.9.2017

Majander, Antti: Kirjailija Aino Kallaksen kotitalo muistuttaa kaatopaikkaa – nyt suomalaiset kulttuuritoimijat haluavat pelastaa hylätyn arvorakennuksen. Helsingin Sanomat 9.4.2018

Hanson, Raimu: Soome aitab kultuuriloolist kodu elustada. Postimees 9.4.2018

Hanson, Raimu: Tartu Soome selts tegi ettepaneku võtta kaitse alla Oskar ja Aino Kallase maja. Postimees 

Jutun kuvat: Maarit Leskelä-Kärki

Sudenmorsian 90 vuotta

Sudenmorsiamen kirjoittamiskesästä on 90 vuotta – sen kunniaksi paluu Kassarin saarelle ja kirjoittamisprosessiin!

Kulttuurihistoria nyt!

Onnellinen olo, ihana ilta, kuulas kirkkaus, niin että voisi laskea joka ruohonkorren. – Kävin niemen kärjessä, jossa ennen on ollut ihmisten asumus – kolme syreenipensasta on kaikki, mitä heistä on jäljelle jäänyt. Olen luonut. Luojalle kiitos siitä ja Kassarista. Ensimmäinen lämmin yö tulossa. (26.6.1928)

Kesäkuussa 1928 Lontoossa lähettilään puolisona asunut virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas matkusti kiihkeän Lontoossa vietetyn diplomaattivuoden jälkeen kesäparatiisiinsa Kassarin saarelle, Hiidenmaalle Viroon. Takana oli kaksikymmentäviisi esitelmää sisältänyt esitelmäkiertue Englannissa, jonka kuluessa kirjailija tunsi yhä voimakkaammin tarpeen vetäytyä luomaan jotain uutta. Merimatkalla Englannista kohti Viroa hän kävi ”aivojen suursiivousta luovaa työtä varten”, ja yhdeksäntenä kesäkuuta Tallinnaan saavuttuaan hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Tahtoisin kuvata kaksoisolennon, joka pakenee päivää ja arkea, yöhön ja metsiin – ihmissudeksi. Tunteita, vaistoja, vielä alkuvoimaisempia kuin rakkaus!” Edessä oli kuusi viikkoa ”yksinäisyyttä, askeetin oloa”, täydellisiä olosuhteita luomistyötä varten.

Kallasten perhe oli ostanut vanhan talon silloin vielä erillisellä saarella olevalta alueelta vuonna 1924 ja seuraavana vuonna he…

View original post 835 more words

Aino Kallaksen syntymäpäiväkävely 2.8.

Aino Kallas-kävely 2018 järjestetään Aino Kallaksen 140-vuotissyntymäpäivänä to 2.8.2018 klo 17.00 Helsingissä Päivälehden museossa, Ludviginkatu 2-4. Kävelyn aiheena on Aino Kallaksen ja Ilona Jalavan elinikäinen ystävyys.

 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 140 vuotta myös käsityötaiteilija Ilona Jalavan (1878-1960) syntymästä. Jalava teki monipuolisen elämäntyön käsityönopettajana, taide- ja käyttötekstiilien sekä kirjontamallien suunnittelijana, liikenaisena ja järjestöaktiivina.

Kuva: Wikimedia commons/Kansallisarkisto

Aino ja Ilona tutustuivat toisiinsa jo pikkulapsina, kävivät samoja kouluja ja suuntautuivat luovaan työhön kiinnostustensa mukaisesti. Heidän ystävyytensä muodostui syvälliseksi ja lujaksi, ja Ainon muutettua pois Suomesta he onnistuivat kirjeenvaihdolla vaalimaan läheistä ystävyyssuhdettaan yli 50 vuoden ajan. Ystävyys katkesi Ainon kuolemaan 1956.

Tilaisuus on yleisölle avoin ja sinne on vapaa pääsy. Lisätietoja antaa Pirkko-Liisa Rauhala. (pirkko.rauhala02(at)gmail.com)

Aino Kallaksen ja Ilona Jalavan ystävyyden intensiivisyys ja merkitys käy ilmi heidän laajasta kirjeenvaihdostaan, jonka Riitta Kallas julkaisi 1980-luvulla osana tätä kaksiosaista kirjekokoelmaa.

 

Aino Kallaksen juhlavuosi 140

Vuonna 2018 juhlistetaan Aino Kallaksen 140. syntymäpäivää! Aino Kallas Seura on toiminut jo yli kymmenen vuotta ja juhlavuoteen liittyy perinteisiä tapahtumia Ainon nimipäivistä syntymäpäiväkävelyyn, mutta ripauksella ylimääräistä juhlavuutta. Juhlavuoden tapahtumia suunnitellaan alkuvuodesta ja ohjelma täydentyy kevään mittaan. Tällä hetkellä tiedossa ovat seuraavat seuran tapahtumat:

9.-10.5.2018 Ainon nimipäivät, yhteistyössä PENin kanssa. Nimipäiviä vietetään jo perinteiseksi muodostuneella tavalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa keskiviikkona 9.5. Helatorstaina 10.5. seura järjestää retken Aino Kallaksen lapsuuden ja nuoruuden kesämaisemiin Lopen Syrjään. Lisätietoja ohjelmasta täältä. Tapahtuma on avoin kaikille Kallaksen ystäville!

2.8.2018 Aino Kallaksen syntymäpäiväkävely ja juhlaseminaari Helsingissä. Lisätietoa tapahtumasta kevään kuluessa!

5.-7.10 Turun kirjamessut – seuran osallistumisesta messuille ilmoitetaan myöhemmin

27.10. Helsingin kirjamessuviikonloppu, Aino Kallas Seuran vuosikokous järjestetään messujen yhteydessä

9.11. Aino Kallaksen kuolinpäivä, ohjelmaa luvassa

Lisäksi seura osallistuu Teatteri Avoimien Ovien Sudenmorsian-produktioon: Silja Vuorikuru esiintyy näytelmän ennakkotilaisuudessa tammikuussa ja seuran jäsenet ovat tervetulleita katsomaan näytelämän ennakkoesitystä 12.2. Lisätietoja silja.vuorikuru(at)helsinki.fi.

Heini Tolan ohjaaman näyttämösovituksen ensi-ilta on 13.2.2018. Silja Vuorikuru on näytelmään liittyen Päivi Istalan haastateltavana 11.1. lisätietoa  täältä

Uusi näyttämösovitus sijoittaa Sudenmorsiamen väkevästi ja ajattomasti tähän päivään. Aino Kallaksen päiväkirjamerkintöjen kautta seurataan Aalon, Sudenmorsiamen, ja Ainon itsensä tarinaa. Molempien naisten rakkaus on palavaa, intohimoista ja repivää. Kielletyn rakkauden, vapauden ja erilaisuuden hyväksymisen teemat ovat kouriintuntuvan totta niin Aalon, Ainon ja kuin meidänkin aikanamme. Molempia johdattaa halu saada olla oma itsensä.

 Esitystä siivittää rouheasti sykkivä, uusi, yhden naisen bändin livemusiikki. Aalon/Ainon roolissa nähdään  Maija Andersson

Aino Kallaksen syntymäpäiväkävely 2.8. Helsingissä ja muita kuulumisia

Perinteinen syntymäpäiväkävely järjestetään jälleen 2.8. Helsingissä Pirkko-Liisa Rauhalan johdattamana. Ohessa lisätietoa, tervetuloa mukaan!

Silja Vuorikurun kirja Aino Kallas – maailman sydämessä on saanut paljon huomiota ja arvosteluja on tullut niin Virossa kuin Suomessa. Pyrimme välittämään niistä tietoa facebookin kautta – jos silmiisi osuu arvostelu esimerkiksi paikallislehdessä, voit laittaa niitä jakoon.

Ja iloisena tietona myös se, että SKS on tehnyt elämäkerrasta käännössopimuksen virolaisen Varrak-kustantamon kanssa!

Juhannuksen alla voi vaikka kuunnella Yle radio 1 ohjelmaa Valkea yö Tauno Pylkkäsen Sudenmorsian-oopperasta, se löytyy areenasta. Tässä ote ohjelman sivuilta:

”Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.” Aino Kallaksen pienoisromaanissa Sudenmorsian nuori nainen elää kaksoiselämää: päivällä hän on hyvätapainen vaimo ja äiti, öisin hän juoksee susilauman mukana verisillä saalistusmatkoilla. Tarin sijoittuu 1600-luvun Hiidenmaalle, mutta sitä voi lukea myös kertomuksena modernin naisen vapaudenkaipuusta.

Tauno Pylkkänen sävelsi Sudenmorsiamen tarinaan dramaattisen pienoisoopperan, joka sai kolmannen palkinnon Prix Italia –kilpailussa vuonna 1950. Ohjelmassa kuullaan oopperasta vuonna 1957 nauhoittetu esitys. Radio-orkesteria ja radiokuoroa johtaa Jussi Jalas ja keskeisissä rooleissa laulavat Liisa Linko-Malmio, Anita Välkki ja Jorma Huttunen sekä puheroolissa Ture Ara.

Toimittajana Lotta Emanuelsson

Kallas Seura toivottaa kaikille tunnelmallista juhannuksen aikaa ja kaunista kesää,

 

 

Aino Kallas -kävely 2017

Aino Kallas Seura järjestää vuosittain kävely-tapahtuman Helsingissä kirjailijan syntymäpäivänä. Vuonna 2017 vietetään Aino Kallaksen 139-vuotissyntymäpäivää keskiviikkona 2.8.2017 klo 17.00 alkaen Päivälehden museossa, Ludviginkatu 2-4.

 

 

Tämän vuoden teemana:

Aino Kallas – suomalainen, virolainen, maailmankansalainen

Tapahtuman aluksi seuran jäsen Pirkko-Liisa Rauhala esittelee Aino Kallaksen elämää viidessä maassa ja sitä, miten kansainvälinen elämä näkyy Kallaksen tuotannossa ja hänen verkostoissaan. Alustuksen jälkeen kävellään Päivälehden museosta Vuorikadun Hospiziin, nykyiseen Hotelli Arthuriin (Vuorikatu 19) jonka kanta-asiakas Aino Kallas oli kaikkiaan 40 vuoden ajan. Tapahtuma on kaikille avoin ja sinne on vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista. Tervetuloa!

Lisätietoja antaa Pirkko-Liisa Rauhala,

Pirkko-Liisa.Rauhala(at)helsinki.fi

 

Julkistamistilaisuus: Aino Kallas – Maailman sydämessä

Torstaina 27.4.2017 juhlistamme kirjallisuudentutkija, FT Silja Vuorikurun elämäkertateosta Aino Kallaksesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa klo 17 alkaen. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille!

Ohjelma

• Tervetuloa!
• Kirjailijaelämäkerta kertoo, Maarit Leskelä-Kärki ja Kukku Melkas
• Aino Kallas − Maailman sydämessä, Silja Vuorikuru
• Lausuntaa, Heidi Krohn

Teosta on saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista, Helsingin Tiedekirjan myymälästä ja SKS:n verkkokaupasta

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä. SKS, Helsinki 2017

Aino Kallas (1878–1956) asui elämänsä aikana viidessä maassa, mutta tuli tunnetuksi Suomen ja Viron yhteisenä kirjailijana. Rooli ei ollut mutkaton: kirjailija poti läpi elämänsä juurettomuuden tuntoja ja kamppaili hyväksynnästä sekä Suomessa että Virossa. Aino Kallaksesta on muotoutunut mielikuva vahvana, itsekeskeisenäkin taiteilijana. Uusi elämäkerta nostaa esiin uusia piirteitä: näkyviin tulee jo nuorena kutsumuksensa löytänyt kirjailija, jolle taiteellinen inspiraatio vertautui uskonnolliseen kokemukseen. Kuuluisa rakkaussuhde Eino Leinoon oli syvän kirjallisen innoituksen lähde. Myös Aino Kallaksen isän Julius Krohnin varhainen kuolema jätti kirjailijan elämään ja tuotantoon lähtemättömän jäljen. Aino Kallas oli herkkä aikansa yhteiskunnallisille epäkohdille ja otti niihin kantaa kirjallisessa tuotannossaan.

Aino Kallas. Maailman sydämessä on koskettava kuvaus kirjailijasta, joka saavutti poikkeuksellista kansainvälistä menestystä mutta kärsi yksinäisyydestä, ymmärtämättömyydestä ja useista suurista menetyksistä. Teos kuvaa 1900-luvun alkupuolen kulttuurista ja poliittista ilmapiiriä, ihmisten odotuksia, arvoja ja arvostuksia sekä Suomessa että Virossa. Esiin nousee monia ajan kulttuurielämän keskeisiä nimiä, Hella Wuolijoesta V. A. Koskenniemeen.

FT Silja Vuorikuru (s. 1977) on kirjallisuudentutkija ja Aino Kallas Seuran puheenjohtaja. Hän on tehnyt väitöskirjansa Aino Kallaksen tuotannosta.

 

Aino Kallas Seuran juhlaseminaari

Elämäkerrallinen katse 29.9. klo 17 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, lisätietoa täällä

Aino Kallas Seura kymmenen vuotta

Syyskuussa 2006 perustettu kirjailijaseura viettää 10-vuotisjuhlaansa 29.9. yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa järjestettävässä seminaarissa. Juhlavuoden kunniaksi seura saa myös uudet kotisivut, jotka ovat työn alla ja avautuvat syyskuun kuluessa.