Teksti: Pirkko-Liisa Rauhala
Aino Krohn aloitti runokäännösten, pienten kertomusten ja kirjeiden kirjoittamisen jo lapsuusiällä. Kirjoittaminen tuli kiinteäksi osaksi hänen elämäänsä 1890-luvulla teini-iässä, kun hän ryhtyi tietoisesti ja systemaattisesti seuraamaan aikaa kirjaamalla ja kommentoimalla elämänsä tapahtumia päiväkirjaan sekä kertomalla niistä kirjeenvaihdoissaan läheisten ihmisten kanssa. Hän kuvasi omaa arkeaan, harrastuksiaan, tunnetilojaan sekä kirjailijakutsumustaan. Viimeistään 16-vuotiaana hän määrätietoisesti näki tulevaisuutensa kirjailijana ja ilmaisi elinikäiselle ystävälleen Ilona Jalavalle, ettei edes aikonut opiskella maisteriksi.
Suhdettaan aikaan ja sen kulumiseen sekä hänelle tapahtumassa olevaan käännekohtaan, siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, Aino on kuvannut Ilona Jalavalle Lopen Syrjästä kirjeessään elokuussa vuonna 1893:
Tänään on syntymäpäiväni, 15 vuotta minä jo täytän. On niin kummallista ajatella kuluneita vuosia, kuinka äärettömän pian ne ovat menneet. Ja niitä ajatellessaan tuntee aina jonkunmoista kaihoa, toivoisi, että ne vielä palajaisivat, nuo lapsuuden onnelliset ajat viattomine leikkeineen ja unelmineen. Kyllä lapsuus sentään on elämän ihanin aika, silloin ei tiedä vielä mistään, vaan elää vaan omaa huoletonta elämäänsä. Nuoruus on sekin ihanaa, vaan sillä on jo omat surunsa.
Asuinpaikkoja ja kirjallisia vaiheita
Iän, elämänvaiheiden sekä elämänkäänteiden lisäksi Aino Kallaksen elämää voidaan jäsennellä hänen useissa maissa sijainneiden asuinpaikkojensa mukaan. Pietarin aika, Tarton aika, Lontoon aika, Tallinnan aika ja Tukholman aika ovat hänen elämänsä ja luovan työnsä kausia, joita luonnehtivat omat erityispiirteensä. Siirtymät tyyleistä ja kirjallisuuden lajeista toisiin muodostavat ajallisia jaksoja, joita rytmittävät aihepiireissä tai työskentelytavoissa tapahtuneet käänteet ja muutokset. Aino Kallaksen taiteellisessa tuotannossa historiallisella ajalla ja aikakausilla on merkityksellinen asema, sijoittaahan hän keskeiset proosateoksensa kaukaisiin, historiallisiin tapahtumiin tai käyttää vanhoja legendoja tekstiensä lähtökohtana.
Avioliiton alkuvaiheessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina Aino ja Oskar Kallas asuivat Pietarissa, jossa Oskar toimi opettajana. Pietarissa Aino hoiti kotona tuolloin vauvaikäisiä Virveä ja Lainea sekä kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Kirstin. Asuminen Tartossa vuodesta 1904 alkaen oli Ainolle pikkulapsiperheen arjen aikaa. Siihen hän nivoi kirjailijan työnsä virolaisten realististen aiheiden sekä symboliikkaan kiinnittyvien novellien, käännösten ja esseiden sekä Lydia Koidulan elämäkerran parissa. Vaikka perheessä oli kotiapulaisia, Aino joutui ajoittain ponnistelemaan yli voimiensa työn ja perheen yhteensovittamisen kanssa. Aviopuoliso Oskar oli kärsivällinen vaimonsa työn tukija ja salli hänen paeta milloin Elvan hotelliin, milloin Helsinkiin tai jopa ulkomaille kirjoittamaan. Oskar oli antanut Ainolle huomenlahjaksi hopeisen musteenkuivaimen, johon oli kaiverrettu taiteilijanimi Aino Suonio. Näin Oskar ilmaisi, että Aino oli vapaa jatkamaan kirjailijana myös avioliitossa.
Lontoon aikana 1920-luvulla Aino siirtyi käyttämään arkaisoivaa kieltä ja kirjoitti neljän virolaisaiheisten proosaballadien sarjan, Barbara von Tisenhusenin, Reigin papin, Sudenmorsiamen ja Pyhän Joen koston. Näitä pidetään hänen kaunokirjallisina pääteoksinaan. Lontoossa päivät täyttyivät diplomatiaan kuuluvista edustustilaisuuksista. Kirjallista luovaa työtään Aino teki pääasiassa kesäaikaan Hiidenmaalla Kassarin saaressa, jossa hän nautti hiljaisuudesta ja virolaisen luonnon kauneudesta. ”Kassarissa tiesin, kuinka tuiki tarpeellista ihmisen sielulle on, että on aikaa – aikaa asettaa ulkopuolelle itsensä, tehdä tiliä, istua portailla ja nähdä auringon menevän mailleen mäenharjanteen taa erilaisena joka ehtoo.” (Kirjeessä Anna-Maria Tallgrenille 23.9.1925) Proosaballadien lisäksi hän julkaisi Lontoon aikana Englannin kohtaamisistaan teoksen Langatonta sähköä vuonna 1928. Oskarin parin kuukauden mittaisella työuupumuslomalla Marokossa alkuvuodesta 1930 Aino kokosi aineiston seuraavana vuonna julkaistuun matkakirjaansa Marokon lumoissa.
Oskarin siirtyessä eläkkeelle 1930-luvun ensipuoliskolla Kallakset palasivat Lontoosta Tallinnaan ja asettuivat asumaan keskikaupunkiin. Tallinnassa Aino kirjoitti näytelmiä, joista osan hän muokkasi aikaisempien teostensa pohjalta. Toisen maailmansodan aikana hän kirjoitti kolmen teoksen sarjan runoja (Kuoleman joutsen, Kuun silta, Polttoroviolla). Runojen taustalla vaikuttivat suursodan lisäksi omassa elämässä koetut menetykset, lasten Sulevin ja Laineen väkivaltaiset kuolemat vuonna 1941. Aino ryhtyi 1940-luvulla kokoamaan elämänsä kanssamatkustajista kertovia rapsodiamuotoisia muistelmia, joita ilmestyi kaikkiaan neljä teosta, niistä yksi keskittyy kokonaan Lontoon aikaan.
Vuoden 1943 lopulla Helsingin kautta Tukholmaan muuttaneena pakolaisena Aino kirjoitti kolme kokoelmaa uusia virolaisaiheisia novelleja ja aloitti vuonna 1952 päiväkirjansa saattamisen julkaisukuntoon Otavan kustannustoimittaja avustajanaan. Päiväkirjasta muodostui viiden teoksen kokonaisuus. Sitä täydensi vanhuusiällä kirjoitettu Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956, jonka saattoi julkaisukuntoon Helmi Krohnin tytär Annikki Setälä. Kaikkien elämänvaiheidensa aikana, niin ilon kuin murheenkin kausina, Aino oli herkeämättömän työteliäs. Silloinkin kun aikaa luovaan kirjoittamiseen ei ollut, hän luki, työsti aiheitaan, kokosi tausta-aineistoja ja kehitteli aiheitaan.
Vuosikymmeniä jatkuneet kirjeenvaihdot ja päiväkirja muodostavat oleellisen osan Aino Kallaksen tuotantoa, josta lukija voi yhä edelleen ammentaa kiinnostavaa aikalaiskuvausta ja elämänviisautta. Ulkomailla asuminen muodosti koko elämän ajaksi alustan Ainon laajoille kirjeenvaihdoille läheisten ystävien ja sukulaisten, erityisesti Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin sekä Anna-Maria Tallgrenin kanssa. Kuulumisia vaihdettiin kirjeissä puolin ja toisin tiheästi, yksityiskohtaisesti ja vivahteikkaasti. Kirjeenvaihtoihin on tallentunut autenttisia kuvauksia arkisista elämän tapahtumista, kohtaamisista, matkoista, luetuista kirjoista ja taide-elämyksistä sekä ponnisteluista oman luovan työn parissa. Luottamuksellisuus ja sielujen sympatia sävyttävät kirjeitä, joissa kirjoittajat uskoutuivat toinen toisilleen ja voivat käsitellä arkojakin aiheita.
Elämän ja ajan olemuksen pohdintaa
Huomenna täytän 47 vuotta, ensi torstaina on hopeahääpäiväni. Olen onnellisempi kuin olin nuoruudessani. Nuoruuteni kipeä, polttava levottomuus on vaihtunut rauhalliseksi voimaksi. Aika, jolloin synnytin lapsia, on ohi, aika jolloin sieluni oli kukkuroillaan rakkaudenelämyksen kaipuuta, on ohi. On työn aika. (Aino Kallas päiväkirjassaan 1.8.1925)
Aino Kallaksen taiteellisessa työssä yhtenä keskeisenä teemana on aika ja sen kuluminen, millä hän usein ja dramaattisesti virittää keskeiset tarinansa käyntiin. Lukijalle käy jo ensimmäisiltä sivuilta selväksi, että tässä teoksessa kerrottu ei pääty hyvin: mitä ilmeisimmin joku keskushenkilöistä tulee kuolemaan, hänen elämänaikansa päättyy. Loppuratkaisun kertominen tai sen vahva vihjaaminen heti alussa ei vähennä teosten jännittävyyttä, vaan luo jylhän kehyksen tarinan kuljettamiselle. Barbara von Tisenhusenin hänen veljensä työntävät avantoon rangaistukseksi epäsäätyisestä rakkaudesta, Reigin papin vaimo Catharina Wycken mestataan rangaistukseksi kielletystä rakkaudesta, paholaisen kanssa vehkeileväksi leimatun sudenmorsiamen Aalon ja hänen lapsensa kyläläiset surmaavat saunaan polttamalla, Adam Dörfferin tempaa elämästä hänen rakentamansa padon murskaava, tulviva joki, äiti Maren kyläläiset kivittävät kuoliaaksi petoksesta, jolla hän yritti pelastaa poikansa.
Pääteostensa keskeisten henkilöiden kuolemaan päättyvillä proosaballadeilla Aino Kallas ilmaisee paitsi ihmisen elämän kohtalonomaista ajallista rajallisuutta, myös ihmisten ja yhteisöjen julmuutta, jolla ihmisen elämä voidaan väkivaltaisesti katkaista. Tämän ilmaisemiseen Aino Kallas tarvitsi (kaukaista) historiaa, josta hän ammensi henkilöitä teoksiinsa. Hän taustoitti teoksiaan hankkimalla tietoa historiallisista ja kansanrunouden teksteistä sekä postilloista ja kronikoista, joiden pariin häntä saattoivat asiantuntevasti opastaa niin vanhempi veli Kaarle Krohn kuin aviopuoliso Oskar Kallas. Viro ja sen maisemat innoittivat Ainoa luomaan vaikuttavia luontokuvauksia kohtalokkaiden elämäntapahtumien taustaksi. Vaikutelmaa tehosti hänen itse kehittelemänsä vanhahtava, arkaisoiva kirjoittamistyyli.
Kirjallisuudentutkija Kukku Melkas on väitöskirjassaan Historia, halu ja tiedonkäärme (2006) osoittanut, miten Aino Kallas käytti muinaisia historiallisia tapahtumia taiteellisena resurssina. Niiden avulla hän itse asiassa tuli kirjoittaneeksi kauaskantoista aikalaiskritiikkiä ja enemmänkin: ”Historialliset aiheet yhdistettyinä romanssin ja maagisen realismin konventioihin tekevät Kallaksen romaaneista ja novelleista eräänlaisia hybridejä, jotka sotkevat sitä oman aikansa kirjallisuuskäsitystä, jossa rajoja pidetään yllä ja lajien puhtautta vaalitaan ja vaaditaan.” (Emt., 301.) Kuten Melkas esittää, Aino Kallasta voi pitää varhaisena ekofeministisen kritiikin esittäjänä.
Omaa elämäänsä Aino Kallas arvioi toistuvasti ajankulun mukaan. Vuonna 1938 hän kirjoitti ystävälleen kirjailija-kriitikko Anna-Maria Tallgrenille täyttyvistä kymmenvuotiskausista. Niiden mukaisesti Aino jäsenteli elämänsä kuin näyttämöksi, jolla kohtalontäydet vuosikymmenet ovat toinen toisensa jälkeen kääntäneet elämän uusille urille. Elämännäyttämölle on vuosikymmenittäin tullut uusia näyttelijöitä. Käytännöllisempää aikakäsitystä osoittaa se, että Ainon mielestä aikaa ei saanut tuhlata, vaan joka päivä tuli kirjoittaa vaikka tiukkaa tekisi. Toisaalta hän osasi myös luovan laiskottelun ja hitauden, joka parhaimmillaan kiirehtii työn kypsymistä.
Aino Kallaksen ajattelussa ja tuotannossa aika on ehdotonta ja virtaavaa. Ihmisen elämänaika kuluu eikä sitä voi estää. Elämänaikaa ihmisellä on vähän. Historiallinen aika on mennyttä aikaa, mutta sen voi ottaa avuksi nykyajan ymmärtämisessä. Historiallisen ajan tarkasteleminen on myös voimavara, jonka avulla on mahdollista visioida tulevaisuutta.
Elämänajan päättyminen – mietelmiä ajasta vanhuusiällä
Kuinka pian haihtuu ihmisen elämä, kuten pilven kangastus pimenevällä ulapalla. Uuden aamun säde on turhaan sitä etsivä. Se on kirjoitettu kuin veden kalvoon, eikä huomenna enää kukaan sen salakirjoitusta tulkita taida. (Aino Kallas Vaeltavassa vieraskirjassa 28.12.1952)
Virosta pakolaiseksi jouduttuaan Aino Kallas asui ensin Tukholmassa vuosina 1944–1954. Tuona aikana hän kuitenkin vietti muutamia pidempiä ajanjaksoja Suomessa ja kävi myös Lontoossa. Vuonna 1954 lokakuussa hän saattoi viimein palata Suomeen ja asumaan Merikatu 1:ssä Helsingissä kuolemaansa 9.11.1956 saakka. Paluun kotimaahan mahdollisti hänen vuonna 1953 saamansa Wihurin säätiön elämäntyöpalkinto, johon liittyi Suomen kansalaisuuden palauttaminen takaisin. Vielä vanhuusiällä hän joutui kokemaan neljännen synnyttämänsä lapsen kuoleman, kun tytär Virve Päss menehtyi syöpään 52-vuotiaana Helsingissä.
Ainon vanhuusiän tuntemuksia ja ajatuksia on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneessä Vaeltavassa vieraskirjassa. Ainon viimeisten vuosien merkinnät ajasta ja sen kulumisesta saavat usein filosofoivan sävyn, ne muodostavat kuin ajatuksen kiteyttävän aforismin. Kaiken katoavaisuus ja elämän arvaamaton lyhyys tulevat näkyviin elämän tapahtumia muistellessa.
Kun elämän päättyminen alkoi olla näköpiirissä, Aino kantoi toistuvasti huolta aikansa tuhlaamisesta. Hänen mielestään yhteenkään harha-askeleeseen ei ollut enää varaa, koska jäljellä olevat päivät olivat liian harvat ja liian kalliit. Hän totesi käyneensä saidaksi aikansa suhteen – ”minä, jolle kaikki itaruus ja säästeliäisyys on luonnonvastaista” kirjoitti hän 75-vuotiaana. Hän näki hiekkalasin hitaasti valuvan punertavan hiekan kuin koko elämänsä silmien edessä.
Ainon 75-vuotissyntymäpäivän lähestyessä kesällä 1953 hän koki menneisyyden elävän itsessään yhtä voimakkaana kuin nykyisyyden – muistot ja nykyhetki olivat koko ajan läsnä ja ikään kuin virtasivat toisiinsa. Hänen muistinsa oli kuitenkin yhä kirkas, ei sumea. Arki ajoittain puristi vaatimuksillaan, ja sen hän kirjoitti kokevansa kuin olisi teljettynä espanjalaisessa kidutuskammioon, joka musertaa ja likistää hänet kuolemansyleilyynsä. Viimeisinä vuosina Ainon mietelmissä pilkahti myös hersyvää itseironiaa vanhenemisen tosiasian edessä. Hopeisesta käsipeilistä kuvastuivat ryppyiset vakoja täyteen kynnetyt kasvot, sameat verestävät silmät, alaspäin painuneet suupielet. Peilikuva ja minä tuijottivat toisiaan itseivalla, ”johon sekaantui hieman sääliäkin” (15.11.1953).
Aino Kallaksen elämässä luova työ oli hänen keskeinen tehtävänsä. Äitinä hän koki suuria menetyksiä, kun hänen viidestä synnyttämästään lapsesta neljä menehtyi ennen hänen omaa kuolemaansa. Menetykset tuottivat suurta murhetta, jota Aino kuvasi kirjoittamissaan runoissa. Hän menetti myös toisen kotimaansa Viron ja joutui lähtemään maasta pakolaisena. Oskar Kallaksen elämän päättyminen Tukholmassa merkitsi pitkän elämäntoveruuden katkeamista. Ainoa auttoi ja lohdutti elämän vaikeuksissa ja menetysten hetkinä hänen vahva elämänhalunsa, syvä kiinnittyneisyytensä elämän kauniisiin puoliin ja taiteelliseen työhön: ”Rakastan yhä vielä auringossa istumista, leikkiviä lapsia ja ennen kaikkea taiteellisen luomiskulun pakottavaa, usein tuskaisaakin, mutta sentään riemullista olotilaa.” (Kirjeessä Anna-Maria Tallgrenille 12.8.1948)
Vuonna 1942 Kuoleman joutsen -runokokoelmaan kirjoittamassaan Kuolinpäivä-runossa Aino Kallas ensin kertoi syntyneensä sydänkesän auringon alla, kimalaisten kisaillessa ja jasmiinien tuoksuessa. Juuri sellaiseen tilanteeseen hän oli syntynyt elokuun alussa vuonna 1878 Kiiskilässä, isovanhempiensa kesähuvilalla. Runossa hän toivoi kuolevansa syysauringon alla, sen painuessa purppuraiseen pilveen, elon ihanuuden ja ilveen hyvästelemänä. Hän kuoli Merikadun kodissaan marraskuun alussa vuonna 1956, vuodenaikaan, jolloin aurinko on matalalla ja laskiessaan nopeasti mailleen painuva purppurainen raita taivaanrannassa.
(Kirjallisuusluettelo saatavissa pyydettäessä kirjoittajalta.)
Aino Kallas Seura 