Avainsanat

, , , ,

IMG_5731Aino Kallas pakeni Virosta Suomen kautta Ruotsiin 1944. Hän oli tuolloin 67-vuotias. Suuri osa virolaista älymystöä oli kuljetettu Siperian vankileireille 1940-luvun alun vuosina ja Kallasten perhe menettänyt kaksi lapsistaan. Kallas vieraili pitkiä jaksoja Suomessa ja talvella 1944 Oskar seurasi puolisoaan Suomeen. Syksyllä 1944 asiat saatiin, pitkälti Virve-tyttären ponnistelujen tuloksena, järjesteltyä siten, että Aino ja jo hyvin sairas Oskar pääsivät pakenemaan yhdessä Virven ja tämän kahden lapsen, 9-vuotiaan Viljarin ja muutamaa vuotta vanhemman Aalon kanssa Ruotsiin laivalla Turusta. Suomeen ei voitu jäädä, se olisi ollut liian vaarallista. Elämä Tukholmassa oli jonkin aikaa levotonta paikasta toiseen siirtymistä ja Oskarin sairastelu paheni, kunnes hän kuoli tammikuussa 1946. Elämä asettui pieniin oloihin Tukholmaan ja kesäkuussa löytyi asunto Ainolle, Virvelle, Viljarille ja Aalolle Tukholman Midsommarkransenin alueelta Vattenledningsvägeniltä, pienen kerrostalon toisesta kerroksesta. Kallaksesta tuli osa sitä virolaista älymystöä, joka onnistui pakenemaan Tukholmaan ja muodosti siellä oman kirjailija- ja kulttuuripakolaisten ryhmän, joka ajoittain kokoontui yhteen.

Raskaiden vuosien tuntemukset kirjautuivat vanhuuden ajan päiväkirjaksi muotoutuneeseen ja postuumisti 1957 ilmestyneeseen Vaeltavaan vieraskirjaan, josta muotoutui koskettava dokumentti vanhenemisesta, luomisen voimasta ja yksinäisyydestä.: ”Olemme häkissä, ristikon takana, vain ajatus on vapaa,…” (s. 67) Luomistyö jatkui läpi koko 1940-luvun ja 1950-luvun alun. Syntyi niin muistelmia, novelleja kuin runoja, joihin Kallas erityisesti purki suruaan ja menetyksiään. Kokoelmissa Kuoleman joutsen (1942), Kuun silta (1943) ja Polttoroviolla (1945) toistuvat teemat lasten kuolemasta, omasta vanhenemisesta, maanpakolaisuudesta ja sodan mielettömyydestä. Niistä tuli sururunoja, joihin ahdistus purkautui. Sisarelleen Aune Krohnille hän kirjeessään tunnustikin:

On niin kuin en jaksaisi kestää jokapäiväisen elämän menoa ilman ’laulun lohdutusta’.

Kallaksesta usein muistetaan hänen uljaat vuotensa juhlittuna kirjailijana ja kosmopoliittina. Harvemmin häntä, kuten muitakaan naiskirjailijoita, muistetaan vanhenevina, yksinäisinä naisina, vaikka luominen säilyisikin. Pakolaisuus ja eristäytyminen vanhasta kotimaasta saivat Kallaksen pohtimaan paljon suhdettaan kotimaahansa, Viroon ja kansainvälisyyteen. Tukholmasta ei tullut uutta kotia, vaan kaipuu Suomeen oli polttava ja kokemus pakolaisuudesta musertava:

En koskaan tule kotiutumaan Tukholmaan, en tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, en pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, en vapaaehtoisesti sulautumaan minulle elimellisesti vieraaseen elementtiin. (VV s. 234)

Kallaksen elämässä paikoilla on erityinen merkityksensä. Toki myös sen vuoksi, että hänen kirjailijuudelleen ja elämälleen merkityksellisiä paikkoja on paljon, eri puolilla maailmaa. Hän oli todellinen maailmankansalainen, jo sukujuuriltaan mutta myös omissa elämänvalinnoissaan. Ehkä juuri tästä syystä Kallas on houkuttanut niin monia lukijoitaan matkalle. Niin Krohn-sukuseura kuin Aino Kallas Seura ovat useita kertoja matkustaneet Kallaksen paikkoihin: Viron eri kaupunkeihin ja saarille, Lontooseen, Rügenin saarelle (mistä Krohnien suku on peräisin), Viipurin Kiiskilän kartanoon, Lopen Syrjään, Marokkoon. Tänä keväänä matka tehtiin Krohn sukuseuran aloitteesta Tukholmaan, vanhenevan Kallaksen pakolaisuuden maisemiin, ja mukaan mahtui pieni joukko myös Kallas seurasta. Yhtenä tärkeänä syynä oli se, että Virven Viljar-poika elää yhä kaupungissa ja oli halukas tapaamaan pientä seuruettamme. Järjestelyissä suuren vastuun kantoi Krohn sukuseuran ja Aino Kallas Seuran Hilkka Oksama-Valtonen sekä Tukholman päässä oma ”agenttimme” kirjallisuudentutkija ja Tukholman yliopiston lehtori Heidi Grönstrand, joka tutki paikkoja etukäteen ja oli yhteydessä Viljar Pässin kanssa. Kiitämme heitä lämpimästi matkan onnistumisesta!

Matkasta tuli unohtumaton ja tunteellinen. Laivamatkalla ajalehdimme jo vahvasti matkan tunnelmiin keskustellen Kallaksesta ja kaikesta häneen liittyvästä. Jokaisella matkalaisella oli oma suhteensa Kallakseen ja matkan teemoihin, erilaiset yhteydet historian ja nykyhetken sekä ihmisten välillä saivat uusia näkökulmia.

IMG_5735Tukholman aamussa lähdimme kävellen ja metrolla kohti Midsommarkransenin aluetta. Vaelsimme kauniissa 1930-, 40- ja 50-luvun talojen maisemissa kevään puskiessa pensaissa ja puissa. Pysähdyimme ihastelemaan kirsikankukkia. Päädyimme  Svanndammensparkeniin, jonka lähellä nousivat pienet keltaiset kerrostalot.

 

IMG_5737OsoitteestaVattenledningsvägen 89 löytyi Aino Kallaksen rappu ja 40-luvun lopun koti toisessa kerroksessa. Naapuriparvekkeella ihmeteltiin uteliasta joukkoa, joka kierteli taloa ja kuvasi sitä eri puolilta – nyt on naapurustossakin tieto, että talossa on asunut kuuluisa virolais-suomalainen kirjailija. Viljarilta olimme kuulleet, että harva se aamu Kallas otti mukaansa taittotuolin ja kirjan ja käveli läheiseen puistoon. Se muistutti kovasti lontoolaisia puistoja, ja ehkä toi Kallakselle tutun tunteen hänen 20-luvun miljööstään. Kesällä lammessa on vesi ja joukoittain ihmisiä viettämässä kuumia päiviä. Kallaksen arki, jokapäiväinen elämä tuli ihan lähelle.

 

 

Kävelimme viihtyisän alueen läpi, ihastellen jälleen kukkivia puita ja sen jälkeen metrolla Österin juna-aseman ihastuttavaan 30-lukulaiseen ravintolaan, missä tapasimme vihdoin Viljar Pässin kesähattu päässään. Söimme parasta ruotsalaista ruokaa silakkapihveistä katkarapuleipiin ja päätimme siirtyä läheisen Kungliga Tekniska Högskolanin pihalle, jotta voisimme kerääntyä kaikki Viljarin ympärille ja kuulla hänen muistojaan. Hetki oli varmasti kaikille koskettava ja tärkeä, kullekin omalla tavallaan. Mukana kun oli niin Viljarin sukulaisia kuin Kallasta pitkään tutkineita.

Keskustelut kulkivat lapsuusmuistoista, pakomatkasta Virosta Viljarin äidin Virve Kallas-Pässin raskaaseen arjen taakkaan, jota hän kantoi tehden töitä Baltiska Föreningenissä, kantaen huolta omasta äidistään ja lapsistaan ja koko arjen sujumisesta. Lisäksi Virve sai toimia äitinsä puhtaaksikirjoittajana. Omaa aikaa ei varmasti ollut, ja mieltä painoi suru kaikesta menetetystä ja ahdistus oman aviomiehen Viktor Pässin katoamisesta Viron kyydityksissä. Virve ei koskaan saanut tietää miehensä kohtalosta, hänen paluunsa selvisi muulle perheelle vasta Virven kuoltua syöpään 1953 Helsingissä, pian sen jälkeen kun Aino Kallas oli saanut Suomen kansalaisuuden takaisin ja päässyt muuttamaan kotikaupunkiinsa takaisin. Viktor Päss ehti kuulla lastensa olemassaolosta, mutta järkyttyi vaimonsa kuolemasta kuultuaan niin, että kuoli vuorokauden sisällä sydänkohtaukseen 1956. Virven lapset jäivät Ruotsiin ja he oleilivat myös pitkään Yhdysvalloissa. Viljar Päss asui Vattenledningsvägenillä 1960-luvun lopulle asti. Sodan ja tuhon vaikutukset näkyvät yhden perheen elämässä kouriintuntuvasti ja jäljet kantavat tähän päivään, sillä Viljar muistaa edelleen elävästi 9-vuotiaana kokemansa pelon Tallinnan pommitusten ja pakomatkan aikana ja sen, ettei halunnut olla yksin.

 

Olimme kaikki tunteiden ja kiitollisuuden vallassa, että meille suotiin tällainen hetki Viljarin kanssa, kauniissa, rauhallisessa, keväisessä Tukholmassa. Viljar sai Aino Kallas Seuralta Silja Vuorikurun Kallas-elämäkerran vironnoksen tuliaisiksi ja hän luovutti meille seuran haltuun kolme Aino Kallakselle kuulunutta kirjaa. Kaksi kappaletta Pyhän joen kostoa ja saksalaisen käännöksen Mare ja hänen poikansa -teoksesta. Ne oli annettu Viljarille Tarton kirjallisuusmuseossa, jonne Kallasten kotikirjasto oli sodan jäljiltä siirretty Tallinnasta turvaan. Kappaleet ovat ilmeisesti tekijänkappaleita, joihin kaikkiin Kallas kirjoitti oman nimikirjoituksensa. Viljar pyysi meitä pitämään hyvää huolta Aino Kallaksesta, ja näin varmasti teemme kaikki yhdessä.

 

Uusia matkoja Kallaksen jalanjäljille on varmasti luvassa niin sukuseuran kuin oman seuramme puitteissa!

IMG_5816

Rügenin saaren, Krohnien lähtöpaikan, lippu liehui matkallamme läpi Tukholman katujen.

Lisää Kallaksen vanhuudenvuosista ja tuotannosta voit lukea seuraavista teoksista:

Kallas, Aino: Vaeltava vieraskirja 1946-1956. Helsinki: Otava 1957.

Kallas, Riitta: Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa 1914-1955. Helsinki: SKS 1989.

Laitinen, Kai: Mestarivuodet. Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta 1922-1956. Helsinki: Otava 1995. Voit myös kuunnella Laitisen haastattelun tähän liittyen Elävästä arkistosta

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Helsinki, SKS 2006.

Maarit Leskelä-Kärki: ”Songs of Comfort and Lamentation. Autobiographical Connections in the Texts of the Ageing Aino Kallas”. In Aino Kallas. Negotiations with modernity. Ed. Leena Kurvet-Käosaar & Lea Rojola. Helsinki: SKS 2011. Koko kirja luettavissa täällä

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. Helsinki: SKS 2017.

 

 

 

 

Mainokset