Oskar Kallaksen viimeiset vaiheet

Aino Kallaksen aviomiehen Oskar Kallaksen syntymästä tuli viime lokakuussa kuluneeksi 150 vuotta. Tässä luettavaksi Hilkka Oksama-Valtosen esitelmä, jonka hän piti Aino ja Oskar Kallaksen (ja Krohn-suvun) haudalla 9.11.2018 sekä Tallinnan Suomen-suurlähetystössä 23.11.2018.

Oskar Kallaksen viimeiset vaiheet

Esitelmä Oskar Kallaksen haudalla 9.11. 2018 ja Tallinnan Suomen suurlähetystössä 23.11. 2018

Hilkka Oksama-Valtonen
Aino Kallas Seura

…

Hyvät kuulijat,

Tarkastelen Oskar Kallaksen viimeisiä vaiheita Annikki Setälän toimittaman Aino Kallaksen Elämäntoveri-teoksen (1957) lainausten pohjalta. Kerron tähän alkuun, että samana iltana, kun luin Elämäntoveria, sain kirjeen Aino Kallaksen Hillar-pojantyttäreltä, Jemimalta Englannista. Vastasin Jemimalle, että henkilöhistoriamme risteytyivät mielenkiintoisesti sinä iltana, kun luin isoäitini toimittamaa kirjaa hänen isoisästään, häneltä saapui oikea kirje. Mutta tärkeintä on muistaa, että Jemima Kallaksen isoisän Oskar Kallaksen syntymästä on tänä syksynä kulunut 150 vuotta ja Aino Kallaksen syntymästä 140 vuotta.

Oskar Kallaksen kuva Viron Helsingin lähetystön seinällä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Oskar Kallas Tallinnan pommitusten keskellä

Aino Kallaksen mukaan Oskar Kallas oli talvella 1944 helmikuussa vaarallisesti vilustunut tallinnalaisessa asunnossa, jossa keskuslämmityksen jouduttua epäkuntoon vallitsi jäätävä kylmyys.

Lääkäri totesi keuhkoputkentulehduksen ja Oskar siirrettiin Diakonissalaitoksen sairaalaan. Paria kuukautta aiemmin hän oli täyttänyt 75 vuotta keskellä sodan melskettä.

Hänen huoneensa oli sairaalaan yläkerroksessa, jossa hän makasi parin muun potilaan keralla. Itse hän kertoo kuulleensa äkkiä vielä unen houreessa viipyessään räjähdyksen ja hirvittävää ryskettä, ikään kuin seinät ympärillä olisivat sortuneet. Toiset potilaat olivat kadonneet ties minne, ja hän oli ypöyksin huoneessa. Ketään auttajaa ei kuulunut tulevaksi. Mutta alas hänen oli päästävä, sillä vaara oli lähellä. Ja nyt tapahtui kuin ihme. Hänen tuokio sitten vielä herpaantuneisiin jalkoihinsa tuli äkkiä eloa – ”ikään kuin olisin saanut uudet jalat!”, kuten hän myöhemmin itse sanoi. Hän lähti liikkeelle vaistonsa ohjaamana, paljain jaloin, läpi lasisirpaleitten, ovelle, portaita alas, ilmanpaineen työntämänä, pois sortuvasta rakennuksesta. Puolitiessä tuli vastaan muuan mies, joka otti hänet syliinsä ja kantoi pommisuojaan.

Tytär Virve Kallas-Päss kertoo isänsä etsimisestä

Vihdoin pääsin Diakonissasairaalan kohdalle. Suuri kolmikerroksinen päärakennus oli saanut osuman ja kaksi suutaria lisäksi. Mutta järkyttävin elämys oli vielä edessäni. Isääni etsiessäni päädyin viimein kellarin portaille, joista ammotti vastaan ensin vain pilkkopimeys. Sitten alkoi häämöttää himmeää kynttiläntuiketta, ja katonrajaisista pienistä ikkuna-aukoista tunkeutui säkkikankaan lävitse himmeä, kalsea aamun kajo.

Menin sisään. Kaksi peräkkäistä kellariholvia oli täpötäynnä sairaalasta siirrettyjä heikompia potilaita—. Olisi voinut kuvitella kävelevänsä ruumiitten keskellä, sillä kaikki makasivat liikkumattomina, ääntä päästämättä peitteittensä alla. Kävin kuin ruumiin luota toisen luo, huudellen yhtä mittaa ”Kallas, Kallas”, mutta yhdestäkään petikasasta ei kuulunut vastausta.

Vasta toiseen kellariholviin ehdittyäni ja yhä huudellessani isääni nimeltä kuulin hämärästä äänen sanovan: ”Jos Kallas on valkoviiksinen vanhus, niin sellainen makaa tuolla ikkunan alla.”

Menin, minne neuvottiin. Niin, siellä makasi isäni. Lumiräntää oli tuiskuttanut kellarinaukosta sisään, niin että hänen kuumeinen päänsä oli lumihöytäleitten peitossa. – – – Huomasin heti, että hän ajoittain houraili. Seisoimme, lapset ja minä hänen makuusijansa vieressä, ja nyyhkytimme kaikki kolme. Ymmärsin, että hän välillä tajusi jotain hyvin vakavaa tapahtuneen sekä ympäristössään että hänelle itselleen.

Virve ryhtyi järjestämään uutta paikkaa isälleen ja kertoi, että tämän omassa kodissa Pärnu maantiellä olivat vain kahdesta huoneesta ikkunat särkyneet, ja se oli täynnä pakolaisia ja kotinsa menettäneitä. Heitä oli yhteensä tusinan verran, neljästä eri perheestä. Palvelija oli jo lähtenyt pakoon uhkaavaa pommitusta. Niinpä Oskar päätettiin siirtää Westholmin poikalyseon ampumaratakellariin, josta haavoittuneet saksalaiset pommitusyön jälkeen oli viety maalle.

Vasta viidentenä päivänä Virve sai järjestetyksi sairasauton, jolla Oskar vietiin Westholmin ampumakellariin. Hänelle oli saatu järjestetyksi sänky ja kaksi sähkölämmitintä, joten lämpö hänen ympärillään pysyi siedettävänä, ”-varsinkin kun eristimme hänen sänkynsä varjostimilla”.

Näin kului viikko. Oskar Kallas oli pyytänyt tytärtään jättämään hänet Tallinnaan, muttei tämä suostunut ja kun kuume oli laskenut, arveli lääkäri, että ”kamfreriruiskeen avulla uskaltaisimme yrittää lentomatkaa. Näin tapahtuikin ja neljäntenäkolmatta (24.) maaliskuuta lensimme Helsinkiin.”

Laivamatka Helsingistä Tukholmaan syksyllä 1944

Helsinkiin Kallakset eivät voineet jäädä, vaan heidän oli matkustettava syksyllä 1944 yhden yön kestävällä ruotsinmaalaisella Aeolus-laivalla Turusta Tukholmaan. He kuvittelivat viipyvänsä siellä vain pari kuukautta, mutta toisin kävi. Aino Kallas kuvailee matkaa näin:

Laivan keula puski läpinäkymättömään sysimustaan pilveen– -. Kuin pahaenteinen, synkeä painajainen riippui pilvenlonka ehtoisen reittimme yllä, ja sen alapuolella laskevan auringon verinen, uhkaava ruskotus. Taivaan merkit eivät siis ennustaneet hyvää.

Aino kertoo yön tuntemuksista:

Seison yhä laivan kannella, yöllisen reittimme jatkuessa —. Pimeys ja tuulen voima pakottavat viimeinkin etsimään tuulensuojaa kansikajuutasta. Se on tupaten täynnä sekä puheensorinaa että tupakansavua, ja kaikkien Itämeren rannikkojen kielet kiehuvat kuin samassa ahtaassa padassa. Erotan somea, viroa, lättiä, venättä, ruotsia ja saksaa. Painaudun sohvan kulmaukseen ja vajoan ikään kuin kevyeen unenhorteeseen, jonka halki kuitenkin kuulen sekä meren, tuulen että ihmisten äänet ja laivan konesydämen tasaiset lyönnit. Keskiyö on ohi ja odottelen omassa kajuutassamme aamun valkenemista. Oskar Kallas nukkuu sikeästi: uni on muuan taivaan armoantimista, mikä hänelle on jäänyt elämän suuressa, myöhäisessä haaksirikossa.

Aino muistelee heidän kahdeksan vuotta aiemmin saamaansa vastaanottoa Tukholmassa Ruotsin Kirjailijaliiton kutsuvieraina, jolloin kaikki oli toisin.

Nyt tulimme pyytäjinä, kolkuttamaan vieraille oville; haaksirikkoisina, hakien suojaa päämme päälle, turvaa etsien – suurimmalla osalla tarjottavana vain oma työvoimansa, henkinen tai ruumiillinen, ei muuta.

Aeolus – tuulten jumala – raihnainen alus, joka pian sen jälkeen joutui toiselle kulkuväylälle – on laskenut Skeppsbron kohdalle. On varhainen, kirkas ja auringonkimalteinen aamu, lokakuun ensimmäinen.

Meillä ei ole ketään vastaanottajaa; kukaan ei toivota meitä tervetulleiksi; emme edes vielä tiedä, missä ehtoolla päämme kallistamme. Niinpä siis istumme aluksi sataman katukiveyksellä, hujanhajan levitettyjen matkalaukkujemme päällä, auringon miltei kuumasti helottaessa – kaksi maailmanvaeltajaa, Oskar Kallas ja hänen elämäntoverinsa.

Tukholmassa

Tukholmassa Oskar Kallas kärsi Ainon mukaan aivojen verisuonten vähittäisestä kalkkeutumisesta ja hänet siirrettiin kotihoidon osoittautuessa riittämättömäksi tukholmalaiseen sairaalaan, ensin Sturebyhyn ja sen jälkeen moniosastoiseen Sankt Göransiin.

Oskar Kallas oli kuuliainen potilas, joka totteli lääkäreitä ja hoitajia järkkymättömällä ”säännöllisyydellä ja alttiudella.” Mutta liikkumaan tottuneelle elinikäiselle vaeltajalle toimeetonna täysihoitolan parvekkeella tai sairaalan pihamaalla lepotuolissa loikominen tuotti vaikeuksia. Se mikä säilyi loppuun saakka, oli lukuhalu.

Viimeisen syntymäpäivänsä, seitsemänkahdeksatta ikävuoden täyttyessä lokakuun 25:ntenä 1945, Oskar Kallas vietti lähimpien omaisten parissa tukholmalaisessa kodissamme. Hän ilmaisihaluavansa nauttia P. Ehtoollista, ja Tukholman virolaisen seurakunnan pappi saapui, mukanaan kotimaasta paetessa pelastetut hopeinen ehtoolliskalkki ja öylättilautanen. Moneen kymmeneen vuoteen ei Oskar Kallas enää ollut käynyt P. Ehtoollisella, viimeksi kai veljensä kirkossa Pietarissa asuessamme. Illan varjojen yhä pidentyessä kohosivat sitä kirkkaampina kuvat hurskaasta lapsuudenkodista Kaarman kirkon varjossa. Mikä Oskar Kallasen syvin vakaumus autuuden asioista oli, on minulta salattu ja on jääpäkin siksi. —

”Isäni huoneessa on monta asuinsijaa”. Varmasti niistä jokin on varattu Oskar Kallasellekin. Vielä viimeisenä joulunaankin Oskar tuotiin pyhien ajaksi kotiin. Virvelle hän sanoi: ”Kuulen, kuinka äitini minua kutsuu…”

Kuolema Tukhomassa

Aino jatkaa:

Eräänä huurteisena talvi-aamuna vuonna 1946, loppiaisen jälkeen, soi äkkiä puhelin. Olin yksin kotona ja nostaessani kuulokkeen, en ensin erottanut sanoja. Oskar soitti Sankt Göransista. Ääni oli vieras ja sortuneen kaiuton, ja lauseet tulivat katkonaisina kuin tuskan takaa, äärimmäisessä hengenhädässä.

– Minua ruvetaan kohta viemään pois, auto seisoo jo oven suussa!

Pakotin ääneni rauhalliseksi, vaikka sydäntäni kouraisi kipeästi, ja vastasin lohduttaen ja tyynnyttäen kuin lapselle:

– Ole toki aivan rauhassa, ei sinua minnekään viedä! Minne sinua vietäisiinkään?

Taas tuo sama soinnuton tuskainen ääni:

– Sinne minne poikanikin vietiin…

Ja hetken vaitiolon kuluttua:

– Ma armastan sind üle haua…

Ne olivat Oskar Kallasen viimeiset jäähyväissanat minulle, neljä päivää ennen hänen kuolemaansa.

Ainon saapuessa sairaalaan seuraavalla kerralla Oskar oli siirretty ”kuolinkammioon”, käytävän päähän, pois yhteisestä sairaalasalista. Se oli kapea, mutta korkea huone, jonka ison akkunan takana huojuili lumisia puita, oksien tuon tuostakin hipaistessa ruutuja kuin sisään pyrkien.

Ehtiikö Hillar Lontoosta, suri Aino. Hän ehti perille. Oskar Kallas kuoli tammikuun kuudentenakolmatta (26.1.1946) talvisen, harmaan aamun sarastaessa, seitsemänkahdeksatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhden päivän ikäisenä – vieraalla maalla.

Kolmet hautajaiset

Oskar Kallas siunattiin ensimmäisen kerran tukholmalaisen Metsäkrematorion Pyhän Ristin Kappelissa, polttohautauksen edellä.

Oskar olisi itse tahtonut tulla haudatuksi Kaarman kirkkomaalle, jossa oli hänen vanhempiensa kaksoishauta, ikivihreän muuriköynnöksen verhoama, jonka taimet hän oli itse kerran tuonut läntisen Saarenmaan leudosta notkosta.

Oskar Kallasen toinen hauta on Helsingissä vanhalla hautausmaalla, Krohnien perhehaudassa, jonka ympärillä tänään seisomme pimenevässä illassa Aino Kallaksen kuolinpäivänä.

Mutta Aino Kallas kertoo vielä, että Oskar Kallasen varsinaiset maahanpanijaiset olivat neljättä viikkoa myöhemmin. Helsingissä asuvat virolaiset astuivat haudalle, kullakin kädessä vain yksi ainoa kukkanen, sydäntä hellyttävä näky, kuten kerrotaan.

Lopetan puheeni lainaamalla nuoren Ainon pohdintoja tulevasta aviomiehestään ystävälleen Ilonalle:

Kirjeestä Ilonalle 17.9. 1899

Oskar on se mies, jolle minä olen nainen, hän on minun herrani ja hallitsijani, hän on voima minun elämässäni, se, jolle minä alistun ja taivun. Fyysillisesti hän on atleetti, hänellä on äärettömät ruumiinvoimat eikä hän ole eläissään ollut kuin kerran sairaana. Hänellä on lujin tahto, mitä koskaan olen tavannut, energiaa ja velvollisuuden tuntoa samoin. Vaan hänen voimansa ei ole raakaa, se on hillittyä ja hienotunteista samalla. Hän on syvästi uskonnollinen, olematta ollenkaan ahdasmielinen. Hänen sielunelämänsä on yhtä rikasta kuin kätkettyä. Minä en liioittele, huomaa se, tämän saman voisi kuka hyvänsä sanoa hänestä.

Minä voin karaktiseerata Oskarin suhteen itseeni niillä sanoilla, jotka hän kirjoitti viroksi antamansa valokuvan taakse täällä käydessään: ”Sille Ainoselle, joka minulta menneisyyden otti ja tulevaisuuden antaa.” Hän lisäsi niihin kuvaa antaessaan: Niissä sanoissa on koko minun elämäni.” Minä lisään: ” Niissä on myös minun elämäni.”

Niin, minusta on siis tuleva virolainen nainen ja virolaisen miehen vaimo, sillä sen hän ensimmäiseksi minulta vaatii. Mutta ainoastaan Aino Krohn menee naimisiin ja katoaa maailmasta – Aino Suonio ei suostu kahleisiin. Hän on auttamaton ”vanhapiika” ja jää siksi. Ja suomalaiseksi hän myös jää sekä kieleltään että mieleltään. Oskar rakastui minussa ihmiseen ja naiseen, taiteilijaa minussa hän hyvin vähän tuntee.

—

Lainaukset Aino Kallas: Elämäntoveri, toimittanut toimittanut Annikki Setälä, Otava 1957

 

Oskar Kallaksesta voit lukea myös Sirje Oleskin kirjoituksesta Tuglas-seuran sivuilla: Oskar Kallaksen vaellus