Teksti: Pirkko-Liisa Rauhala
”Lontoon asia päätettäneen kai tänään, Oskar on Tallinnassa. Mitä siis! Hypätkäämme siis kerrankin valtamereen. Kylliksi lammikoista!” (Aino Kallas päiväkirjassaan 16.11.1921)
Hyppy Lontooseen
Aino Kallaksen vuosi 1922 alkoi muutolla Helsingistä Lontooseen, jonne Oskar Kallas siirtyi Viron lähettilääksi. Lähettiläsparille aika Helsingissä vuosina 1918–1921 oli merkinnyt diplomaattisen työn harjoittelemista. Tuon ajan maailman pääkaupunkiin Lontooseen siirtyminen tarkoitti heille molemmille kokonaan uuden todellisuuden ja elämän avautumista. Kolmen vuoden kestoiseksi suunniteltu diplomaattityöskentely venyi lopulta vuoteen 1934 saakka, jolloin pariskunta palasi Tallinnaan.
Suurkaupungin kuninkaallisten ja ylhäisöpiirien vastaanotot ja juhlat olivat aluksi kiinnostavia tapahtumia, joista kuitenkin melko pian tuli raskaita diplomatiaan kuuluvia velvollisuuksia. Ainolle merkityksellisiä tulivat olemaan lukuisat kulttuuritilaisuudet ja klubijäsenyydet, joiden kautta hän pystyi tutustumaan kirjailijoihin ja kustannusmaailmaan sekä edistämään oman tuotantonsa julkaisemista englanniksi. Ainon taiteellisen työskentelyn kannalta 12 vuotta kestänyt Lontoon aika tulisi merkitsemään myös hänen mestariteostensa syntymistä. Talviaikoina taustoitetut, Viron alueen historiallisiin tapahtumiin nojautuvat tekstit valmistuivat pääasiassa kesälomilla Kassarin saaren kesäparatiisissa Hiidenmaalla.
Kallasten saapuessa Lontooseen vuoden 1922 alussa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyt olivat yhä käynnissä koko Euroopassa. Kallasten lähettiläsasema kumpusi niin ikään sodan jälkeisestä tilanteesta, kun Eurooppaan muodostui uusia kansallisvaltioita, pienet maat Suomi, Viro, Latvia ja Liettua niiden joukossa. Uusien valtioiden syntyminen ilmensi uutta aikaa, kun läntisissä maissa siirryttiin sääty-yhteiskunnan rakenteista parlamentaariseen demokratiaan ja poliittiseen kansallisvaltiokansalaisuuteen yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen. Agraarisesta elämänmuodosta siirryttiin kaupunkeihin ja tehdasteollisuus murtautui hallitsevaksi tuotantomuodoksi.
Aikakauden suuria yhteiskunnallisia ja teknologisia muutoksia Aino Kallas sai seurata ja kokea Lontoossa, globaalin raha- ja pankkimaailman ja tavaratalojen pääkaupungissa, jossa tuolloin asui 7–8 miljoonaa ihmistä. Liikennetekniikan ja tiedonvälitystekniikan uudet keksinnöt, kuten auto, lentokone, lennätin, puhelin, radio, muuttivat yhteiskuntia ja niiden toimintajärjestelmiä perustavaa laatua olevalla tavalla. BBC (British Broadcasting Company) aloitti ensimmäiset radiolähetyksensä vuonna 1922. Aino Kallas koki suurkaupungin sykkeen inspiroivaksi, ja häntä miellytti kaupungin kansainvälinen ilmapiiri maailman eri kolkilta siirtolaisina saapuneine ihmisineen.
Koti Lontoossa
Viron valtio osoitti Kallasten kodiksi talon osoitteessa 167, Queen’s Gate, rauhallisella alueella Kensingtonin kaupunginosassa. He tulivat asuneeksi talossa koko lähettiläsajan. Lähettiläsparille annettiin myös pieni palveluskunta, joka huolehti talosta ja taloudenhoidosta. Suomalaiset kotiapulaiset laittoivat tarvittaessa myös suomalaista ruokaa, joskin Aino koulutti heidät virolaisen keittiön taitajiksi. Perheen kaikille lapsille löytyi koulu- tai työpaikka Lontoosta. Lontoon lisäksi Haagin lähettilään tehtäviä hoitavalla Oskarilla oli työparinaan Viron hallituksen asettama lähetystösihteeri. Maininnan arvoinen on juuri itsenäistyneen, pienen maan tukalasta taloustilanteesta kertova seikka. Lähettiläsajan alkuvuosina Oskar Kallakselle ei maksettu palkkaa eikä pariskunnan käytössä ollut myöskään autoa kuljettajineen, vaan tarvittavat matkat tehtiin tilaustaksilla.
Lontoo oli 1920-luvun alussa monipuolinen kulttuurikaupunki, johon tutustumisen 43-vuotias Aino aloitti välittömästi ja innokkaasti. Hän kirjoitti päiväkirjaansa huhtikuussa 1922 nähneensä jo useita toreja, kirkkoja, puistoja, gallerioita ja museoita. Kalliita pääsylippuja edellyttävien teattereiden ja konserttisalien ohjelmistoihin tutustuminen jäi myöhempään aikaan. Niiden sijasta Aino keksi käydä yleisölle avoimissa oikeusistunnoissa, joissa näki kovia ihmiskohtaloita ja saattoi myös testata omaa englannin kielen taitoaan. Hän oli heti aloittanut englannin päivittäisen opiskelun Berlitzin kielikoulussa, ja muutamassa kuukaudessa hän kieli-ihmisenä saavutti hyvän taidon myös englannissa.
Aino verkostoitui nopeasti kirjallisiin piireihin ja liittyi kaikkiaan yli kymmeneen klubiin, jotka olivat lontoolaisen seuraelämän luonteva muoto. Jo ensimmäiset jäsenyydet PEN-klubissa ja Women Writers’ Clubissa antoivat hänelle tilaisuuden tutustua kirjailijoihin. Aino solmi lukuisasti uusia tuttavuus- ja ystävyyssuhteita, heidän joukossaan esimerkiksi Bernard Shaw, John Galsworthy sekä runoilija-pariskunta Ernest ja Grace Rhys. Aino opetteli myös bridgen pelaamisen, mitä taitoa seurapiireissä tarvittiin. Hän kuitenkin piti bridgeä tyhjänpäiväisenä pelinä. Diplomaattielämään kuuluivat kiinteästi at home’t eli kotikutsut, joita lähetystöt järjestivät toisilleen ja kutsuivat niihin kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän vaikuttajia oman piirinsä ulkopuolelta. Diplomaattisen edustamisen vuosittaisia kohokohtia olivat hovivastaanotot erittäin muodollisine pukeutumis- ja etikettivaatimuksineen. Viron lähettiläsparilla oli vaikeuksia saada hankituksi hovijuhliin vaatteita niiden korkeiden hintojen takia. Aino löysi ompelijan, joka teki ensimmäisen puvun halvalla.
Aino sai tilaisuuden keskustella englantilaisen suurkaupunkielämän alkuvaiheesta sisarensa Helmi Krohnin kanssa, joka vieraili Lontoossa keväällä 1922 ja saattoi havaita, millaiseksi Kallasten elämä oli muuttunut. Kevätkausi 1922 kaikessa uutuudessaan ja vaativuudessaan rasitti Oskaria ja Ainoa. He päättivät viettää kesälomaa siten, että Aino matkusti Wight’in saarelle lasten kanssa ja Oskar puolestaan vietti lomaa Englannin maaseudulla halkoja hakkaamalla ja ulkoilemalla. Aino vieraili Oskarin luona katsomassa hänen rehkimistään, millä epäilemättä sai ajatukset irti henkisesti raskaasta lähettilään työstä.
Lontoon kauden vilkkaat kirjeenvaihdot Helmi Krohnin, Ilona Jalavan ja Anna-Maria Tallgrenin kanssa ovat merkittävä osa sitä kulttuurihistoriallista aarretta, minkä Aino Kallaksen laajat kirjeenvaihdot ja päiväkirja muodostavat. Nykyaikainen nopea matkustaminen ei ollut vielä 1920-luvun alussa mahdollista, ja Aino vieraili Suomessa yleensä vain kerran vuodessa eikä aina sitäkään. Kirjeet kuitenkin kulkivat, ja sukulaisten sekä ystävien kuulumiset olivat oleellinen osa elämässä maantieteellisesti kaukana heistä. Aino teki heinäkuussa 1922 yhteenvedon vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan Lontoon kauden alkuvaiheesta kirjeessään Ilona Jalavalle:
”Voisin omasta puolestani olla täällä vuosikausia. (–) Täältä ei vie enää mitään tietä eteenpäin! Ymmärräthän tämän? Tämä on nyt ehdottomasti huippu, tämän korkeammalle ei elämämme enää voi kohota, täältä ei voi enää ikävöidä minnekään. Ei ainakaan eteenpäin, taaksepäin mahdollisesti. Ja joskus tuntuu ihmeelliseltä elää, kun kaipaus on kuollut pois elämästä.” (Aino Kallas Ilona Jalavalle kirjeessä heinäkuussa 1922.)
Aino Kallaksen oma taiteellinen työ vuonna 1922
Vuonna 1921 Aino oli julkaissut novellikokoelman Vieras veri. Lontoon ensimmäisenä vuonna 1922 häneltä ei ilmestynyt yhtään teosta. Silti Aino piti tiukasti kiinni taiteellisesta työstään, vaikka vuoden 1922 täyttivät uudet vaatimukset ja kiireet. Aina kun oli mahdollista, etenkin aamuisin ja sunnuntaisin, hän vetäytyi Queen’s Gaten talon kolmannessa kerroksessa sijainneeseen kadunpuoleiseen ja parvekkeella varustettuun työhuoneeseensa lukemaan ja kirjoittamaan sekä tutkimaan kirjailijan työtään taustoittavia kronikka-aineistoja. Heinäkuussa 1922 hän kirjoitti päiväkirjaansa, että jaksoi vaativan diplomaattielämän sillä, että sai pitää kiinni omista työtunneistaan.
Keväällä ja kesällä 1922 Ainolla oli työn alla aihelma rosvoparoni Hiiu Ungurista, Otto von Ungern-Sternbergistä, ja myös Rannan Aalosta. Nuo aihelmat eivät kuitenkaan edenneet. Sen sijaan niiden parissa työskentely viritti alkuun tarinan Barbara von Tisenhusenista, nuoresta aatelisnaisesta, jonka hänen veljensä surmasivat avantoon työntämällä rangaistukseksi epäsäätyiseksi määritellystä rakkaussuhteesta. Kun tarina Barbarasta oli lähtenyt kutoutumaan, Aino työsti sitä kiihkeästi ja voimiaan säästelemättä. Helmi Krohnille hän kirjoitti syyskuussa 1922: ”Kirjani on melkein valmis, mutta koska tahdon ennen lopullista viimeistelyä käydä ensi kesänä Hiidenmaalla, jätän sen nyt julkaisematta.”
Barbaran tarinan kirjoittamisen ohella Aino asetti vuonna 1922 tavoitteekseen aikaisemman taiteellisen työnsä tunnetuksi tekemisen. Hän etsi mahdollisuuksia saada novellejaan käännetyksi ja julkaistuksi englanninkielisillä, maailmanlaajuisilla markkinoilla. Se edellytti aktiivista hakeutumista kirjailijoiden ja kustantajien seurapiireihin, mitä hän klubeihin osallistumisillaan toteutti. Hän ei vähätellyt eikä ujostellut sitä etua, minkä diplomaattinen asema tarjosi: sesam-aukene-tyyppinen pääsy tarjoutui mitä erilaisimmille vastaanotoille ja kutsuille. Mielenkiintoista on havaita, kuten Kai Laitinen on huomauttanut, että Aino Kallas seurusteli etabloituneissa, konservatiivisissakin kulttuuripiireissä. Esimerkiksi 1920-luvun kuuluisa avantgardistinen Bloomsburyn kirjallisuusryhmä, johon kuului muun muassa Virginia Woolf, jäi Ainolle vieraaksi.
Verkostoitumiset klubeissa tuottivat tulosta. Joulukuussa 1922 Aino ilmaisi päiväkirjassaan, että Alex Matson oli aloittanut hänen novelliensa kääntämisen. Nuori kustantaja Jonathan Cape oli sitoutunut julkaisemaan niistä White Ship-kokoelman, johon John Galsworthy oli lupautunut kirjoittamaan alkusanat. Ainon ensimmäinen vuosi 1922 Lontoossa päättyi hänen taiteellisen työnsä osalta komeasti. Barbaran tarina oli pöytälaatikossa kypsymässä ja kustannussopimus novellikokoelmasta kuuluisan kirjailijan esipuheen kera saatu. White Ship ilmestyi vuonna 1924 ja siitä julkaistiin 53 arvostelua. Vaikka teoksen myyntiluvut jäivät mataliksi, sen arvostelumenestys oli Ainolle kiistaton taiteellinen voitto.
Aino Kallaksen näkemää ja kokemaa vuonna 1922
Aino koki muuton Lontooseen innostavana ja elämää monin tavoin onnellistuttavana muutoksena. Lontoon kansainvälisyys, kosmopoliittinen ja yltäkylläinen kulttuurielämä, uudet kirjailijaystävät ja tuttavat antoivat aiheen olla kiitollinen elämästä uudessa ympäristössä. Ensimmäisen vuoden aikana ja myöhemminkin Kallakset kohtasivat myös kaikenlaista harmia. Sitä aiheuttivat rahahuolet, Queen’s Gaten kodin kylmyys, Lontoon ilmassa leijuva painostava fog-sumu, jatkuva kiire, vaikeudet asioiden hoitamisessa Tallinnan suunnalla. Jo muutaman kuukauden kuluttua Lontoon ylimystön seurapiirielämän glamour oli muuttunut jopa ikävystyttäväksi ja edustamisen raskaus aiheutti uupumusta.
Suuri ilonaihe olivat kirjeenvaihdot kotimaan sukulaisten ja ystävien kanssa. Aino piti huolen siitä, että hänen vastauksensa kirjeisiin lähtivät kohtuullisessa ajassa, tuoreeltaan. Se näkyy julkaistuissa kirjeenvaihdoissa, joissa tulee esiin kirjeiden keskusteleva sävy, Ilona Jalavan kanssa ajoittain lähes kuin kasvokkain rupattelu. Ilona ilahdutti Ainoa hankkimalla ja kirjoittamalla Helsingin piireistä ”pilkistyksiä” (kuten he keskenään juoruja nimittivät). Kun Aino pyysi, että kertoisit jotain Eino Leinosta, Ilona hankkiutui kuulolle Leinoa koskevista asioista ja tiedotettavaa muodostui. Aino tiivisti vuoden 1922 tunnelmat kirjeessään Ilonalle:
”Viikon päästä on vuosi kulunut tulostamme ja teen sisäistä tilinpäätöstä. Rikas vuosi. Kehitys mennyt pikemmin pitkin pintaa kuin syvyyksiin, pikemmin laajentanut kuin syventänyt. Vuoden aikana hengitetty valtameren tuuloittamaa ilmaa. Karistettu yltä pienten olojen ahtaus. Maailman sydän sykkinyt jossakin ihan kuuluvilla. Olen saanut, mitä halusin.” (Aino Kallas Ilona Jalavalle kirjeessä 21.1.1923.)
Jo ensimmäisen Lontoon vuoden tapahtumista ja kokemuksista voi havaita, miten yhteinen työskentely Viron asian ja samalla myös muiden pienten uusien valtioiden hyväksi alkoi Ainoa ja Oskaria toisiinsa aikaisempaa enemmän. Yhdessä he kohtasivat diplomaattisten tehtävien kohokohdat kuin myös työhön liittyvät vaikeudet. Ainon elämässä ensimmäinen vuosi Lontoossa muodostaa käännekohdan, josta hänen elämässään alkoivat keski-iän voiman vuodet, uudet taiteelliset avaukset, kulku kohti luomistyön tulevia huippuja.
*****
On mahdollista olettaa, että Aino Kallakselle etäisyys aikaisemmista kotimaistaan ja niiden historiasta antoi mahdollisuuden nähdä ja tulkita niitä tarkemmin ja taiteellisesti rikkaammin. Hänen virolaisaiheiset, syväluotaavat teoksensa Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926), Sudenmorsian (1928) ja Pyhän Joen kosto (1930) syntyivät Lontoon vuosina. Ne ovat meren takaa kirjoitettuja tekstejä hänelle uudeksi muodostuneesta kotimaasta, Virosta, jossa hän koki ajoittain olevansa kuin lammikossa, usein myös synnyinmaansa Suomen hylkäämä, ympäristöilleen vieras. Elämä Lontoossa tarjosi mahdollisuuden omien elämänkokemusten arvioimiselle, niiden merkityksen näkemiselle uudessa valossa. Kun Aino Kallas tarkasteli oman elämänsä kulkua, hän saattoi muodostaa uuden suhteen aikaisemmin kokemaansa ja tehdä sen kanssa sovintoa.
”Tunnustan, että tämä kaikki [Lontoossa] huvittaa minua kuin uusi lelu. Mutta tiedän myös, että elämä sykki monta kertaa rikkaampana kerran pienessä köyhässä Tartossa, kun itse nuoruudessa suuressa tiedonjanossa ensi kertaa arvioi uudestaan elämänarvoja ja ensi kertaa seisoi hämmästyneenä ja ihastuneena uusien totuuksien edessä, kauan sitten! Ja kasvoi soluja joka suuntaan ja vaihtoi muotoa ja sisältöä!” (Aino Kallas Anna-Maria Tallgrenille kirjeessä huhtikuussa 1922.)
(Kirjallisuusviitteet saatavissa kirjoittajalta)
Pirkko-Liisa Rauhala on eläkkeellä oleva dosentti ja vapaa kirjoittaja sekä Aino Kallas Seuran aktiivi. Kirjoitus perustuu vuonna 2022 Helsingissä järjestettyyn Aino Kallas-kävelyn esitelmään.