Aino Kallas ja vuosi 1922

Teksti: Pirkko-Liisa Rauhala

”Lontoon asia päätettäneen kai tänään, Oskar on Tallinnassa. Mitä siis! Hypätkäämme siis kerrankin valtamereen. Kylliksi lammikoista!” (Aino Kallas päiväkirjassaan 16.11.1921)

Hyppy Lontooseen

Aino Kallaksen vuosi 1922 alkoi muutolla Helsingistä Lontooseen, jonne Oskar Kallas siirtyi Viron lähettilääksi. Lähettiläsparille aika Helsingissä vuosina 1918–1921 oli merkinnyt diplomaattisen työn harjoittelemista. Tuon ajan maailman pääkaupunkiin Lontooseen siirtyminen tarkoitti heille molemmille kokonaan uuden todellisuuden ja elämän avautumista. Kolmen vuoden kestoiseksi suunniteltu diplomaattityöskentely venyi lopulta vuoteen 1934 saakka, jolloin pariskunta palasi Tallinnaan.

Suurkaupungin kuninkaallisten ja ylhäisöpiirien vastaanotot ja juhlat olivat aluksi kiinnostavia tapahtumia, joista kuitenkin melko pian tuli raskaita diplomatiaan kuuluvia velvollisuuksia. Ainolle merkityksellisiä tulivat olemaan lukuisat kulttuuritilaisuudet ja klubijäsenyydet, joiden kautta hän pystyi tutustumaan kirjailijoihin ja kustannusmaailmaan sekä edistämään oman tuotantonsa julkaisemista englanniksi. Ainon taiteellisen työskentelyn kannalta 12 vuotta kestänyt Lontoon aika tulisi merkitsemään myös hänen mestariteostensa syntymistä. Talviaikoina taustoitetut, Viron alueen historiallisiin tapahtumiin nojautuvat tekstit valmistuivat pääasiassa kesälomilla Kassarin saaren kesäparatiisissa Hiidenmaalla.

Kallasten saapuessa Lontooseen vuoden 1922 alussa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyt olivat yhä käynnissä koko Euroopassa. Kallasten lähettiläsasema kumpusi niin ikään sodan jälkeisestä tilanteesta, kun Eurooppaan muodostui uusia kansallisvaltioita, pienet maat Suomi, Viro, Latvia ja Liettua niiden joukossa. Uusien valtioiden syntyminen ilmensi uutta aikaa, kun läntisissä maissa siirryttiin sääty-yhteiskunnan rakenteista parlamentaariseen demokratiaan ja poliittiseen kansallisvaltiokansalaisuuteen yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen. Agraarisesta elämänmuodosta siirryttiin kaupunkeihin ja tehdasteollisuus murtautui hallitsevaksi tuotantomuodoksi.

Aikakauden suuria yhteiskunnallisia ja teknologisia muutoksia Aino Kallas sai seurata ja kokea Lontoossa, globaalin raha- ja pankkimaailman ja tavaratalojen pääkaupungissa, jossa tuolloin asui 7–8 miljoonaa ihmistä. Liikennetekniikan ja tiedonvälitystekniikan uudet keksinnöt, kuten auto, lentokone, lennätin, puhelin, radio, muuttivat yhteiskuntia ja niiden toimintajärjestelmiä perustavaa laatua olevalla tavalla. BBC (British Broadcasting Company) aloitti ensimmäiset radiolähetyksensä vuonna 1922. Aino Kallas koki suurkaupungin sykkeen inspiroivaksi, ja häntä miellytti kaupungin kansainvälinen ilmapiiri maailman eri kolkilta siirtolaisina saapuneine ihmisineen.

Koti Lontoossa

Viron valtio osoitti Kallasten kodiksi talon osoitteessa 167, Queen’s Gate, rauhallisella alueella Kensingtonin kaupunginosassa. He tulivat asuneeksi talossa koko lähettiläsajan. Lähettiläsparille annettiin myös pieni palveluskunta, joka huolehti talosta ja taloudenhoidosta. Suomalaiset kotiapulaiset laittoivat tarvittaessa myös suomalaista ruokaa, joskin Aino koulutti heidät virolaisen keittiön taitajiksi. Perheen kaikille lapsille löytyi koulu- tai työpaikka Lontoosta. Lontoon lisäksi Haagin lähettilään tehtäviä hoitavalla Oskarilla oli työparinaan Viron hallituksen asettama lähetystösihteeri. Maininnan arvoinen on juuri itsenäistyneen, pienen maan tukalasta taloustilanteesta kertova seikka. Lähettiläsajan alkuvuosina Oskar Kallakselle ei maksettu palkkaa eikä pariskunnan käytössä ollut myöskään autoa kuljettajineen, vaan tarvittavat matkat tehtiin tilaustaksilla.

Lontoo oli 1920-luvun alussa monipuolinen kulttuurikaupunki, johon tutustumisen 43-vuotias Aino aloitti välittömästi ja innokkaasti. Hän kirjoitti päiväkirjaansa huhtikuussa 1922 nähneensä jo useita toreja, kirkkoja, puistoja, gallerioita ja museoita. Kalliita pääsylippuja edellyttävien teattereiden ja konserttisalien ohjelmistoihin tutustuminen jäi myöhempään aikaan. Niiden sijasta Aino keksi käydä yleisölle avoimissa oikeusistunnoissa, joissa näki kovia ihmiskohtaloita ja saattoi myös testata omaa englannin kielen taitoaan. Hän oli heti aloittanut englannin päivittäisen opiskelun Berlitzin kielikoulussa, ja muutamassa kuukaudessa hän kieli-ihmisenä saavutti hyvän taidon myös englannissa.

Aino verkostoitui nopeasti kirjallisiin piireihin ja liittyi kaikkiaan yli kymmeneen klubiin, jotka olivat lontoolaisen seuraelämän luonteva muoto. Jo ensimmäiset jäsenyydet PEN-klubissa ja Women Writers’ Clubissa antoivat hänelle tilaisuuden tutustua kirjailijoihin. Aino solmi lukuisasti uusia tuttavuus- ja ystävyyssuhteita, heidän joukossaan esimerkiksi Bernard Shaw, John Galsworthy sekä runoilija-pariskunta Ernest ja Grace Rhys. Aino opetteli myös bridgen pelaamisen, mitä taitoa seurapiireissä tarvittiin. Hän kuitenkin piti bridgeä tyhjänpäiväisenä pelinä. Diplomaattielämään kuuluivat kiinteästi at home’t eli kotikutsut, joita lähetystöt järjestivät toisilleen ja kutsuivat niihin kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän vaikuttajia oman piirinsä ulkopuolelta. Diplomaattisen edustamisen vuosittaisia kohokohtia olivat hovivastaanotot erittäin muodollisine pukeutumis- ja etikettivaatimuksineen. Viron lähettiläsparilla oli vaikeuksia saada hankituksi hovijuhliin vaatteita niiden korkeiden hintojen takia. Aino löysi ompelijan, joka teki ensimmäisen puvun halvalla.

Aino sai tilaisuuden keskustella englantilaisen suurkaupunkielämän alkuvaiheesta sisarensa Helmi Krohnin kanssa, joka vieraili Lontoossa keväällä 1922 ja saattoi havaita, millaiseksi Kallasten elämä oli muuttunut. Kevätkausi 1922 kaikessa uutuudessaan ja vaativuudessaan rasitti Oskaria ja Ainoa. He päättivät viettää kesälomaa siten, että Aino matkusti Wight’in saarelle lasten kanssa ja Oskar puolestaan vietti lomaa Englannin maaseudulla halkoja hakkaamalla ja ulkoilemalla. Aino vieraili Oskarin luona katsomassa hänen rehkimistään, millä epäilemättä sai ajatukset irti henkisesti raskaasta lähettilään työstä.

Lontoon kauden vilkkaat kirjeenvaihdot Helmi Krohnin, Ilona Jalavan ja Anna-Maria Tallgrenin kanssa ovat merkittävä osa sitä kulttuurihistoriallista aarretta, minkä Aino Kallaksen laajat kirjeenvaihdot ja päiväkirja muodostavat. Nykyaikainen nopea matkustaminen ei ollut vielä 1920-luvun alussa mahdollista, ja Aino vieraili Suomessa yleensä vain kerran vuodessa eikä aina sitäkään. Kirjeet kuitenkin kulkivat, ja sukulaisten sekä ystävien kuulumiset olivat oleellinen osa elämässä maantieteellisesti kaukana heistä. Aino teki heinäkuussa 1922 yhteenvedon vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan Lontoon kauden alkuvaiheesta kirjeessään Ilona Jalavalle:

”Voisin omasta puolestani olla täällä vuosikausia. (–) Täältä ei vie enää mitään tietä eteenpäin! Ymmärräthän tämän? Tämä on nyt ehdottomasti huippu, tämän korkeammalle ei elämämme enää voi kohota, täältä ei voi enää ikävöidä minnekään. Ei ainakaan eteenpäin, taaksepäin mahdollisesti. Ja joskus tuntuu ihmeelliseltä elää, kun kaipaus on kuollut pois elämästä.” (Aino Kallas Ilona Jalavalle kirjeessä heinäkuussa 1922.)

Aino Kallaksen oma taiteellinen työ vuonna 1922

Vuonna 1921 Aino oli julkaissut novellikokoelman Vieras veri. Lontoon ensimmäisenä vuonna 1922 häneltä ei ilmestynyt yhtään teosta. Silti Aino piti tiukasti kiinni taiteellisesta työstään, vaikka vuoden 1922 täyttivät uudet vaatimukset ja kiireet. Aina kun oli mahdollista, etenkin aamuisin ja sunnuntaisin, hän vetäytyi Queen’s Gaten talon kolmannessa kerroksessa sijainneeseen kadunpuoleiseen ja parvekkeella varustettuun työhuoneeseensa lukemaan ja kirjoittamaan sekä tutkimaan kirjailijan työtään taustoittavia kronikka-aineistoja. Heinäkuussa 1922 hän kirjoitti päiväkirjaansa, että jaksoi vaativan diplomaattielämän sillä, että sai pitää kiinni omista työtunneistaan.

Keväällä ja kesällä 1922 Ainolla oli työn alla aihelma rosvoparoni Hiiu Ungurista, Otto von Ungern-Sternbergistä, ja myös Rannan Aalosta. Nuo aihelmat eivät kuitenkaan edenneet. Sen sijaan niiden parissa työskentely viritti alkuun tarinan Barbara von Tisenhusenista, nuoresta aatelisnaisesta, jonka hänen veljensä surmasivat avantoon työntämällä rangaistukseksi epäsäätyiseksi määritellystä rakkaussuhteesta. Kun tarina Barbarasta oli lähtenyt kutoutumaan, Aino työsti sitä kiihkeästi ja voimiaan säästelemättä. Helmi Krohnille hän kirjoitti syyskuussa 1922: ”Kirjani on melkein valmis, mutta koska tahdon ennen lopullista viimeistelyä käydä ensi kesänä Hiidenmaalla, jätän sen nyt julkaisematta.”

Barbaran tarinan kirjoittamisen ohella Aino asetti vuonna 1922 tavoitteekseen aikaisemman taiteellisen työnsä tunnetuksi tekemisen. Hän etsi mahdollisuuksia saada novellejaan käännetyksi ja julkaistuksi englanninkielisillä, maailmanlaajuisilla markkinoilla. Se edellytti aktiivista hakeutumista kirjailijoiden ja kustantajien seurapiireihin, mitä hän klubeihin osallistumisillaan toteutti. Hän ei vähätellyt eikä ujostellut sitä etua, minkä diplomaattinen asema tarjosi: sesam-aukene-tyyppinen pääsy tarjoutui mitä erilaisimmille vastaanotoille ja kutsuille. Mielenkiintoista on havaita, kuten Kai Laitinen on huomauttanut, että Aino Kallas seurusteli etabloituneissa, konservatiivisissakin kulttuuripiireissä. Esimerkiksi 1920-luvun kuuluisa avantgardistinen Bloomsburyn kirjallisuusryhmä, johon kuului muun muassa Virginia Woolf, jäi Ainolle vieraaksi.

Verkostoitumiset klubeissa tuottivat tulosta. Joulukuussa 1922 Aino ilmaisi päiväkirjassaan, että Alex Matson oli aloittanut hänen novelliensa kääntämisen. Nuori kustantaja Jonathan Cape oli sitoutunut julkaisemaan niistä White Ship-kokoelman, johon John Galsworthy oli lupautunut kirjoittamaan alkusanat. Ainon ensimmäinen vuosi 1922 Lontoossa päättyi hänen taiteellisen työnsä osalta komeasti. Barbaran tarina oli pöytälaatikossa kypsymässä ja kustannussopimus novellikokoelmasta kuuluisan kirjailijan esipuheen kera saatu. White Ship ilmestyi vuonna 1924 ja siitä julkaistiin 53 arvostelua. Vaikka teoksen myyntiluvut jäivät mataliksi, sen arvostelumenestys oli Ainolle kiistaton taiteellinen voitto.

Aino Kallaksen näkemää ja kokemaa vuonna 1922

Aino koki muuton Lontooseen innostavana ja elämää monin tavoin onnellistuttavana muutoksena. Lontoon kansainvälisyys, kosmopoliittinen ja yltäkylläinen kulttuurielämä, uudet kirjailijaystävät ja tuttavat antoivat aiheen olla kiitollinen elämästä uudessa ympäristössä. Ensimmäisen vuoden aikana ja myöhemminkin Kallakset kohtasivat myös kaikenlaista harmia. Sitä aiheuttivat rahahuolet, Queen’s Gaten kodin kylmyys, Lontoon ilmassa leijuva painostava fog-sumu, jatkuva kiire, vaikeudet asioiden hoitamisessa Tallinnan suunnalla. Jo muutaman kuukauden kuluttua Lontoon ylimystön seurapiirielämän glamour oli muuttunut jopa ikävystyttäväksi ja edustamisen raskaus aiheutti uupumusta.

Suuri ilonaihe olivat kirjeenvaihdot kotimaan sukulaisten ja ystävien kanssa. Aino piti huolen siitä, että hänen vastauksensa kirjeisiin lähtivät kohtuullisessa ajassa, tuoreeltaan. Se näkyy julkaistuissa kirjeenvaihdoissa, joissa tulee esiin kirjeiden keskusteleva sävy, Ilona Jalavan kanssa ajoittain lähes kuin kasvokkain rupattelu. Ilona ilahdutti Ainoa hankkimalla ja kirjoittamalla Helsingin piireistä ”pilkistyksiä” (kuten he keskenään juoruja nimittivät). Kun Aino pyysi, että kertoisit jotain Eino Leinosta, Ilona hankkiutui kuulolle Leinoa koskevista asioista ja tiedotettavaa muodostui. Aino tiivisti vuoden 1922 tunnelmat kirjeessään Ilonalle:

”Viikon päästä on vuosi kulunut tulostamme ja teen sisäistä tilinpäätöstä. Rikas vuosi. Kehitys mennyt pikemmin pitkin pintaa kuin syvyyksiin, pikemmin laajentanut kuin syventänyt. Vuoden aikana hengitetty valtameren tuuloittamaa ilmaa. Karistettu yltä pienten olojen ahtaus. Maailman sydän sykkinyt jossakin ihan kuuluvilla. Olen saanut, mitä halusin.” (Aino Kallas Ilona Jalavalle kirjeessä 21.1.1923.)

Jo ensimmäisen Lontoon vuoden tapahtumista ja kokemuksista voi havaita, miten yhteinen työskentely Viron asian ja samalla myös muiden pienten uusien valtioiden hyväksi alkoi Ainoa ja Oskaria toisiinsa aikaisempaa enemmän. Yhdessä he kohtasivat diplomaattisten tehtävien kohokohdat kuin myös työhön liittyvät vaikeudet. Ainon elämässä ensimmäinen vuosi Lontoossa muodostaa käännekohdan, josta hänen elämässään alkoivat keski-iän voiman vuodet, uudet taiteelliset avaukset, kulku kohti luomistyön tulevia huippuja.

*****

On mahdollista olettaa, että Aino Kallakselle etäisyys aikaisemmista kotimaistaan ja niiden historiasta antoi mahdollisuuden nähdä ja tulkita niitä tarkemmin ja taiteellisesti rikkaammin. Hänen virolaisaiheiset, syväluotaavat teoksensa Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926), Sudenmorsian (1928) ja Pyhän Joen kosto (1930) syntyivät Lontoon vuosina. Ne ovat meren takaa kirjoitettuja tekstejä hänelle uudeksi muodostuneesta kotimaasta, Virosta, jossa hän koki ajoittain olevansa kuin lammikossa, usein myös synnyinmaansa Suomen hylkäämä, ympäristöilleen vieras. Elämä Lontoossa tarjosi mahdollisuuden omien elämänkokemusten arvioimiselle, niiden merkityksen näkemiselle uudessa valossa. Kun Aino Kallas tarkasteli oman elämänsä kulkua, hän saattoi muodostaa uuden suhteen aikaisemmin kokemaansa ja tehdä sen kanssa sovintoa.

”Tunnustan, että tämä kaikki [Lontoossa] huvittaa minua kuin uusi lelu. Mutta tiedän myös, että elämä sykki monta kertaa rikkaampana kerran pienessä köyhässä Tartossa, kun itse nuoruudessa suuressa tiedonjanossa ensi kertaa arvioi uudestaan elämänarvoja ja ensi kertaa seisoi hämmästyneenä ja ihastuneena uusien totuuksien edessä, kauan sitten! Ja kasvoi soluja joka suuntaan ja vaihtoi muotoa ja sisältöä!” (Aino Kallas Anna-Maria Tallgrenille kirjeessä huhtikuussa 1922.)

(Kirjallisuusviitteet saatavissa kirjoittajalta)

Pirkko-Liisa Rauhala on eläkkeellä oleva dosentti ja vapaa kirjoittaja sekä Aino Kallas Seuran aktiivi. Kirjoitus perustuu vuonna 2022 Helsingissä järjestettyyn Aino Kallas-kävelyn esitelmään.

Aino Kallas ja aika

Teksti: Pirkko-Liisa Rauhala

Aino Krohn aloitti runokäännösten, pienten kertomusten ja kirjeiden kirjoittamisen jo lapsuusiällä. Kirjoittaminen tuli kiinteäksi osaksi hänen elämäänsä 1890-luvulla teini-iässä, kun hän ryhtyi tietoisesti ja systemaattisesti seuraamaan aikaa kirjaamalla ja kommentoimalla elämänsä tapahtumia päiväkirjaan sekä kertomalla niistä kirjeenvaihdoissaan läheisten ihmisten kanssa. Hän kuvasi omaa arkeaan, harrastuksiaan, tunnetilojaan sekä kirjailijakutsumustaan. Viimeistään 16-vuotiaana hän määrätietoisesti näki tulevaisuutensa kirjailijana ja ilmaisi elinikäiselle ystävälleen Ilona Jalavalle, ettei edes aikonut opiskella maisteriksi.

Suhdettaan aikaan ja sen kulumiseen sekä hänelle tapahtumassa olevaan käännekohtaan, siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, Aino on kuvannut Ilona Jalavalle Lopen Syrjästä kirjeessään elokuussa vuonna 1893:

Tänään on syntymäpäiväni, 15 vuotta minä jo täytän. On niin kummallista ajatella kuluneita vuosia, kuinka äärettömän pian ne ovat menneet. Ja niitä ajatellessaan tuntee aina jonkunmoista kaihoa, toivoisi, että ne vielä palajaisivat, nuo lapsuuden onnelliset ajat viattomine leikkeineen ja unelmineen. Kyllä lapsuus sentään on elämän ihanin aika, silloin ei tiedä vielä mistään, vaan elää vaan omaa huoletonta elämäänsä. Nuoruus on sekin ihanaa, vaan sillä on jo omat surunsa.

Asuinpaikkoja ja kirjallisia vaiheita

Iän, elämänvaiheiden sekä elämänkäänteiden lisäksi Aino Kallaksen elämää voidaan jäsennellä hänen useissa maissa sijainneiden asuinpaikkojensa mukaan. Pietarin aika, Tarton aika, Lontoon aika, Tallinnan aika ja Tukholman aika ovat hänen elämänsä ja luovan työnsä kausia, joita luonnehtivat omat erityispiirteensä. Siirtymät tyyleistä ja kirjallisuuden lajeista toisiin muodostavat ajallisia jaksoja, joita rytmittävät aihepiireissä tai työskentelytavoissa tapahtuneet käänteet ja muutokset. Aino Kallaksen taiteellisessa tuotannossa historiallisella ajalla ja aikakausilla on merkityksellinen asema, sijoittaahan hän keskeiset proosateoksensa kaukaisiin, historiallisiin tapahtumiin tai käyttää vanhoja legendoja tekstiensä lähtökohtana.

Avioliiton alkuvaiheessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina Aino ja Oskar Kallas asuivat Pietarissa, jossa Oskar toimi opettajana. Pietarissa Aino hoiti kotona tuolloin vauvaikäisiä Virveä ja Lainea sekä kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Kirstin. Asuminen Tartossa vuodesta 1904 alkaen oli Ainolle pikkulapsiperheen arjen aikaa. Siihen hän nivoi kirjailijan työnsä virolaisten realististen aiheiden sekä symboliikkaan kiinnittyvien novellien, käännösten ja esseiden sekä Lydia Koidulan elämäkerran parissa. Vaikka perheessä oli kotiapulaisia, Aino joutui ajoittain ponnistelemaan yli voimiensa työn ja perheen yhteensovittamisen kanssa. Aviopuoliso Oskar oli kärsivällinen vaimonsa työn tukija ja salli hänen paeta milloin Elvan hotelliin, milloin Helsinkiin tai jopa ulkomaille kirjoittamaan. Oskar oli antanut Ainolle huomenlahjaksi hopeisen musteenkuivaimen, johon oli kaiverrettu taiteilijanimi Aino Suonio. Näin Oskar ilmaisi, että Aino oli vapaa jatkamaan kirjailijana myös avioliitossa.

Lontoon aikana 1920-luvulla Aino siirtyi käyttämään arkaisoivaa kieltä ja kirjoitti neljän virolaisaiheisten proosaballadien sarjan, Barbara von Tisenhusenin, Reigin papin, Sudenmorsiamen ja Pyhän Joen koston. Näitä pidetään hänen kaunokirjallisina pääteoksinaan. Lontoossa päivät täyttyivät diplomatiaan kuuluvista edustustilaisuuksista. Kirjallista luovaa työtään Aino teki pääasiassa kesäaikaan Hiidenmaalla Kassarin saaressa, jossa hän nautti hiljaisuudesta ja virolaisen luonnon kauneudesta. ”Kassarissa tiesin, kuinka tuiki tarpeellista ihmisen sielulle on, että on aikaa – aikaa asettaa ulkopuolelle itsensä, tehdä tiliä, istua portailla ja nähdä auringon menevän mailleen mäenharjanteen taa erilaisena joka ehtoo.” (Kirjeessä Anna-Maria Tallgrenille 23.9.1925) Proosaballadien lisäksi hän julkaisi Lontoon aikana Englannin kohtaamisistaan teoksen Langatonta sähköä vuonna 1928. Oskarin parin kuukauden mittaisella työuupumuslomalla Marokossa alkuvuodesta 1930 Aino kokosi aineiston seuraavana vuonna julkaistuun matkakirjaansa Marokon lumoissa.   

Oskarin siirtyessä eläkkeelle 1930-luvun ensipuoliskolla Kallakset palasivat Lontoosta Tallinnaan ja asettuivat asumaan keskikaupunkiin. Tallinnassa Aino kirjoitti näytelmiä, joista osan hän muokkasi aikaisempien teostensa pohjalta. Toisen maailmansodan aikana hän kirjoitti kolmen teoksen sarjan runoja (Kuoleman joutsen, Kuun silta, Polttoroviolla). Runojen taustalla vaikuttivat suursodan lisäksi omassa elämässä koetut menetykset, lasten Sulevin ja Laineen väkivaltaiset kuolemat vuonna 1941. Aino ryhtyi 1940-luvulla kokoamaan elämänsä kanssamatkustajista kertovia rapsodiamuotoisia muistelmia, joita ilmestyi kaikkiaan neljä teosta, niistä yksi keskittyy kokonaan Lontoon aikaan.

Runokirjat. Kuva: Pirkko-Liisa Rauhala

Vuoden 1943 lopulla Helsingin kautta Tukholmaan muuttaneena pakolaisena Aino kirjoitti kolme kokoelmaa uusia virolaisaiheisia novelleja ja aloitti vuonna 1952 päiväkirjansa saattamisen julkaisukuntoon Otavan kustannustoimittaja avustajanaan. Päiväkirjasta muodostui viiden teoksen kokonaisuus. Sitä täydensi vanhuusiällä kirjoitettu Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956, jonka saattoi julkaisukuntoon Helmi Krohnin tytär Annikki Setälä. Kaikkien elämänvaiheidensa aikana, niin ilon kuin murheenkin kausina, Aino oli herkeämättömän työteliäs. Silloinkin kun aikaa luovaan kirjoittamiseen ei ollut, hän luki, työsti aiheitaan, kokosi tausta-aineistoja ja kehitteli aiheitaan.

Vuosikymmeniä jatkuneet kirjeenvaihdot ja päiväkirja muodostavat oleellisen osan Aino Kallaksen tuotantoa, josta lukija voi yhä edelleen ammentaa kiinnostavaa aikalaiskuvausta ja elämänviisautta. Ulkomailla asuminen muodosti koko elämän ajaksi alustan Ainon laajoille kirjeenvaihdoille läheisten ystävien ja sukulaisten, erityisesti Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin sekä Anna-Maria Tallgrenin kanssa. Kuulumisia vaihdettiin kirjeissä puolin ja toisin tiheästi, yksityiskohtaisesti ja vivahteikkaasti. Kirjeenvaihtoihin on tallentunut autenttisia kuvauksia arkisista elämän tapahtumista, kohtaamisista, matkoista, luetuista kirjoista ja taide-elämyksistä sekä ponnisteluista oman luovan työn parissa. Luottamuksellisuus ja sielujen sympatia sävyttävät kirjeitä, joissa kirjoittajat uskoutuivat toinen toisilleen ja voivat käsitellä arkojakin aiheita.

Elämän ja ajan olemuksen pohdintaa

Huomenna täytän 47 vuotta, ensi torstaina on hopeahääpäiväni. Olen onnellisempi kuin olin nuoruudessani. Nuoruuteni kipeä, polttava levottomuus on vaihtunut rauhalliseksi voimaksi. Aika, jolloin synnytin lapsia, on ohi, aika jolloin sieluni oli kukkuroillaan rakkaudenelämyksen kaipuuta, on ohi. On työn aika. (Aino Kallas päiväkirjassaan 1.8.1925)

Aino Kallaksen taiteellisessa työssä yhtenä keskeisenä teemana on aika ja sen kuluminen, millä hän usein ja dramaattisesti virittää keskeiset tarinansa käyntiin. Lukijalle käy jo ensimmäisiltä sivuilta selväksi, että tässä teoksessa kerrottu ei pääty hyvin: mitä ilmeisimmin joku keskushenkilöistä tulee kuolemaan, hänen elämänaikansa päättyy. Loppuratkaisun kertominen tai sen vahva vihjaaminen heti alussa ei vähennä teosten jännittävyyttä, vaan luo jylhän kehyksen tarinan kuljettamiselle. Barbara von Tisenhusenin hänen veljensä työntävät avantoon rangaistukseksi epäsäätyisestä rakkaudesta, Reigin papin vaimo Catharina Wycken mestataan rangaistukseksi kielletystä rakkaudesta, paholaisen kanssa vehkeileväksi leimatun sudenmorsiamen Aalon ja hänen lapsensa kyläläiset surmaavat saunaan polttamalla, Adam Dörfferin tempaa elämästä hänen rakentamansa padon murskaava, tulviva joki, äiti Maren kyläläiset kivittävät kuoliaaksi petoksesta, jolla hän yritti pelastaa poikansa.   

Pääteostensa keskeisten henkilöiden kuolemaan päättyvillä proosaballadeilla Aino Kallas ilmaisee paitsi ihmisen elämän kohtalonomaista ajallista rajallisuutta, myös ihmisten ja yhteisöjen julmuutta, jolla ihmisen elämä voidaan väkivaltaisesti katkaista. Tämän ilmaisemiseen Aino Kallas tarvitsi (kaukaista) historiaa, josta hän ammensi henkilöitä teoksiinsa. Hän taustoitti teoksiaan hankkimalla tietoa historiallisista ja kansanrunouden teksteistä sekä postilloista ja kronikoista, joiden pariin häntä saattoivat asiantuntevasti opastaa niin vanhempi veli Kaarle Krohn kuin aviopuoliso Oskar Kallas. Viro ja sen maisemat innoittivat Ainoa luomaan vaikuttavia luontokuvauksia kohtalokkaiden elämäntapahtumien taustaksi. Vaikutelmaa tehosti hänen itse kehittelemänsä vanhahtava, arkaisoiva kirjoittamistyyli.

Kirjallisuudentutkija Kukku Melkas on väitöskirjassaan Historia, halu ja tiedonkäärme (2006) osoittanut, miten Aino Kallas käytti muinaisia historiallisia tapahtumia taiteellisena resurssina. Niiden avulla hän itse asiassa tuli kirjoittaneeksi kauaskantoista aikalaiskritiikkiä ja enemmänkin: ”Historialliset aiheet yhdistettyinä romanssin ja maagisen realismin konventioihin tekevät Kallaksen romaaneista ja novelleista eräänlaisia hybridejä, jotka sotkevat sitä oman aikansa kirjallisuuskäsitystä, jossa rajoja pidetään yllä ja lajien puhtautta vaalitaan ja vaaditaan.” (Emt., 301.) Kuten Melkas esittää, Aino Kallasta voi pitää varhaisena ekofeministisen kritiikin esittäjänä.

Omaa elämäänsä Aino Kallas arvioi toistuvasti ajankulun mukaan. Vuonna 1938 hän kirjoitti ystävälleen kirjailija-kriitikko Anna-Maria Tallgrenille täyttyvistä kymmenvuotiskausista. Niiden mukaisesti Aino jäsenteli elämänsä kuin näyttämöksi, jolla kohtalontäydet vuosikymmenet ovat toinen toisensa jälkeen kääntäneet elämän uusille urille. Elämännäyttämölle on vuosikymmenittäin tullut uusia näyttelijöitä. Käytännöllisempää aikakäsitystä osoittaa se, että Ainon mielestä aikaa ei saanut tuhlata, vaan joka päivä tuli kirjoittaa vaikka tiukkaa tekisi. Toisaalta hän osasi myös luovan laiskottelun ja hitauden, joka parhaimmillaan kiirehtii työn kypsymistä.

Aino Kallaksen ajattelussa ja tuotannossa aika on ehdotonta ja virtaavaa. Ihmisen elämänaika kuluu eikä sitä voi estää. Elämänaikaa ihmisellä on vähän. Historiallinen aika on mennyttä aikaa, mutta sen voi ottaa avuksi nykyajan ymmärtämisessä. Historiallisen ajan tarkasteleminen on myös voimavara, jonka avulla on mahdollista visioida tulevaisuutta.

Elämänajan päättyminen – mietelmiä ajasta vanhuusiällä

Kuinka pian haihtuu ihmisen elämä, kuten pilven kangastus pimenevällä ulapalla. Uuden aamun säde on turhaan sitä etsivä. Se on kirjoitettu kuin veden kalvoon, eikä huomenna enää kukaan sen salakirjoitusta tulkita taida. (Aino Kallas Vaeltavassa vieraskirjassa 28.12.1952)

Virosta pakolaiseksi jouduttuaan Aino Kallas asui ensin Tukholmassa vuosina 1944–1954. Tuona aikana hän kuitenkin vietti muutamia pidempiä ajanjaksoja Suomessa ja kävi myös Lontoossa. Vuonna 1954 lokakuussa hän saattoi viimein palata Suomeen ja asumaan Merikatu 1:ssä Helsingissä kuolemaansa 9.11.1956 saakka. Paluun kotimaahan mahdollisti hänen vuonna 1953 saamansa Wihurin säätiön elämäntyöpalkinto, johon liittyi Suomen kansalaisuuden palauttaminen takaisin. Vielä vanhuusiällä hän joutui kokemaan neljännen synnyttämänsä lapsen kuoleman, kun tytär Virve Päss menehtyi syöpään 52-vuotiaana Helsingissä.

Aino Kallas vuonna 1953. Kuvaaja: Pauli Huovila/Studio Ina Roos. Kuva Otavan arkistossa, kopio kirjoittajalla.

Ainon vanhuusiän tuntemuksia ja ajatuksia on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneessä Vaeltavassa vieraskirjassa. Ainon viimeisten vuosien merkinnät ajasta ja sen kulumisesta saavat usein filosofoivan sävyn, ne muodostavat kuin ajatuksen kiteyttävän aforismin. Kaiken katoavaisuus ja elämän arvaamaton lyhyys tulevat näkyviin elämän tapahtumia muistellessa.

Kun elämän päättyminen alkoi olla näköpiirissä, Aino kantoi toistuvasti huolta aikansa tuhlaamisesta. Hänen mielestään yhteenkään harha-askeleeseen ei ollut enää varaa, koska jäljellä olevat päivät olivat liian harvat ja liian kalliit. Hän totesi käyneensä saidaksi aikansa suhteen – ”minä, jolle kaikki itaruus ja säästeliäisyys on luonnonvastaista” kirjoitti hän 75-vuotiaana. Hän näki hiekkalasin hitaasti valuvan punertavan hiekan kuin koko elämänsä silmien edessä.

Ainon 75-vuotissyntymäpäivän lähestyessä kesällä 1953 hän koki menneisyyden elävän itsessään yhtä voimakkaana kuin nykyisyyden – muistot ja nykyhetki olivat koko ajan läsnä ja ikään kuin virtasivat toisiinsa. Hänen muistinsa oli kuitenkin yhä kirkas, ei sumea. Arki ajoittain puristi vaatimuksillaan, ja sen hän kirjoitti kokevansa kuin olisi teljettynä espanjalaisessa kidutuskammioon, joka musertaa ja likistää hänet kuolemansyleilyynsä. Viimeisinä vuosina Ainon mietelmissä pilkahti myös hersyvää itseironiaa vanhenemisen tosiasian edessä. Hopeisesta käsipeilistä kuvastuivat ryppyiset vakoja täyteen kynnetyt kasvot, sameat verestävät silmät, alaspäin painuneet suupielet. Peilikuva ja minä tuijottivat toisiaan itseivalla, ”johon sekaantui hieman sääliäkin” (15.11.1953).

Aino Kallaksen elämässä luova työ oli hänen keskeinen tehtävänsä. Äitinä hän koki suuria menetyksiä, kun hänen viidestä synnyttämästään lapsesta neljä menehtyi ennen hänen omaa kuolemaansa. Menetykset tuottivat suurta murhetta, jota Aino kuvasi kirjoittamissaan runoissa. Hän menetti myös toisen kotimaansa Viron ja joutui lähtemään maasta pakolaisena. Oskar Kallaksen elämän päättyminen Tukholmassa merkitsi pitkän elämäntoveruuden katkeamista. Ainoa auttoi ja lohdutti elämän vaikeuksissa ja menetysten hetkinä hänen vahva elämänhalunsa, syvä kiinnittyneisyytensä elämän kauniisiin puoliin ja taiteelliseen työhön: ”Rakastan yhä vielä auringossa istumista, leikkiviä lapsia ja ennen kaikkea taiteellisen luomiskulun pakottavaa, usein tuskaisaakin, mutta sentään riemullista olotilaa.” (Kirjeessä Anna-Maria Tallgrenille 12.8.1948)

Vuonna 1942 Kuoleman joutsen -runokokoelmaan kirjoittamassaan Kuolinpäivä-runossa Aino Kallas ensin kertoi syntyneensä sydänkesän auringon alla, kimalaisten kisaillessa ja jasmiinien tuoksuessa. Juuri sellaiseen tilanteeseen hän oli syntynyt elokuun alussa vuonna 1878 Kiiskilässä, isovanhempiensa kesähuvilalla. Runossa hän toivoi kuolevansa syysauringon alla, sen painuessa purppuraiseen pilveen, elon ihanuuden ja ilveen hyvästelemänä. Hän kuoli Merikadun kodissaan marraskuun alussa vuonna 1956, vuodenaikaan, jolloin aurinko on matalalla ja laskiessaan nopeasti mailleen painuva purppurainen raita taivaanrannassa.               

(Kirjallisuusluettelo saatavissa pyydettäessä kirjoittajalta.)

Aino Kallas, Italia ja La vendetta del Fiume Sacro

Teksti: Silja Vuorikuru

Pyhän joen koston uusi italiankielinen käännös

Aino Kallaksen Pyhän joen kosto (1930) sai uuden, italiankielisen käännöksen kesällä 2020. Kääntäjänä toimi italialainen, Suomessa pitkään asunut kääntäjä Marcello Ganassini, joka on laatinut useita käännöksiä suomalaisen kirjallisuuden klassikoista – Kalevalasta Minna Canthin, Juhani Ahon ja Santeri Ivalon teoksiin. Kuten alkuperäisteos, myös La vendetta del Fiume Sacro sisältää kaksi novellia, niminovellin sekä novellin ”Imant ja hänen äitinsä” (”Imant e sua madre”). Uusi käännös sisältää lisäksi artikkelin, joka luo katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon.

Kuva italiankielisen kirjan kannesta https://www.ibs.it/vendetta-del-fiume-sacro-due-libro-aino-kallas/e/9788899959340

Käännöksen julkaisi kustantamo Vocifuoriscena, jonka Ganassini on perustanut yhdessä kustantaja Dario Gansantin kanssa. Ganassini kertoo, että uudehkon kustantamon tavoitteina on herättää Italiassa uutta mielenkiintoa suomalaista kirjallisuutta ja italialaisyleisölle vielä tuntemattomia suomalaisia kirjailijoita kohtaan. Vierasta suomalainen kirjallisuus ei hänen mukaansa ole ollut Italiassa aiemminkaan, muun muassa Domenico Comparettin Kalevala-tutkimuksen ansiosta.

Myös Kallaksen tuotanto on tullut italialaislukijoille tutuksi jo useampaan otteeseen – ja jo kirjailijan elinaikana. Esimerkiksi Sudenmorsiamen (1928) italiankielinen, kääntäjä Paola Faggiolin laatima käännös La sposa del lupo ilmestyi jo vuonna 1934. Tuolloin elettiin aikaa, jolloin Kallaksen tuotantoa ylipäätään käännettiin useille eri kielille: kirjailijan teosten englanninkieliset käännökset, 1920-luvulta alkaen, raivasivat tietä myös muunkielisille.

Juuri Faggiolin kääntämän La sposa del lupon Ganassini mainitseekin – asiasta kysyttyäni – varhaisena Kallas-elämyksenään jo parinkymmenen vuoden takaa. Proosaballadien ohella tärkeäksi hänelle on tullut myös esimerkiksi Meren takaa (1904 ja 1905), jonka hän toteaa olevan myös mahdollinen tulevaisuuden käännösprojekti.

Mutta millä tavoin Italia ja Aino Kallaksen elämänvaiheet ristesivät toisensa?

Aino Kallas ja Italia

Aino Kallas vieraili Italiassa kahdesti, keväällä 1909 ja keväällä 1921. Vuoden 1909 vierailu oli osa Kallaksen noin kahden kuukauden mittaista Euroopan-matkaa: Italiassa, pääosin Gardonessa, Kallas vietti tuolloin pari viikkoa. Kyseessä oli ensi sijassa toipumismatka, sillä Kallaksella oli todettu keuhkotuberkuloositartunta edellisen vuoden lopulla. Loppuvuoden 1908 ja alkuvuoden 1909 aikoina kirjailijaa hoidettiin kuulussa Nummelan parantolassa, minkä jälkeen hän melko pian lähti matkalleen – silloisesta kotikaupungistaan Tartosta Keski-Euroopan kautta kohti Italian varhain lämpenevää kevättä. 

Kirjailija itse haki matkaltaan myös taiteellista inspiraatiota. Kallas piti vuotta 1908, 30-vuotispäivänsä aikaa ”suurena vedenjakajavuotenaan”, minkä lisäksi hän koki 1910-luvun vaihteessa elävänsä yleisemminkin taiteellisen etsinnän vuosia. Vuosiin 1908–1909 ajoittui myös kirjailijan suuren Goethe-ihailun kausi, minkä vuoksi toipumismatka Euroopan kevätpäiviin sisälsi myös vierailun Weimarissa, J. V. von Goethen kotikaupungissa. Tämä käynti jätti kuitenkin kylmäksi: En löytänyt Goetheä sieltä, toteaa Kallas päiväkirjassaan pian Weimarin-vierailun jälkeen.

Taiteellisesti inspiroivaksi kevään 1909 matka kuitenkin osoittautui. Gardonessa syntyivät ensimmäiset muistiinpanot seuraavana vuonna valmistuneesta Bathseba-runonäytelmästä. Kuljin vuorilla, ajattelin Bathsebaa. Tämäkö on se väylä, johon luomisvoimani lopulta purkautuu? kirjoitti kirjailija päiväkirjaansa Italiassa vapunpäivänä 1909. Vaikka Bathseba sittemmin jäi julkaisematta, näytelmällä oli kauaskantoiset seuraukset kirjailijan tuotannolle, niin tyylille kuin aihevalinnoillekin. Goethen jalanjäljille suuntautunut matka kääntyikin toisin sanoen vaellukseksi Vanhan Testamentin myyttisissä maisemissa. Päiväkirjansa mukaan kirjailija vietti Italiassa päiväkausia saksankielistä Raamattua lukien.

Toisen matkansa Italiaan Kallas teki vuoden 1921 maalis-toukokuussa. Kuten vuonna 1909, myös tällä kertaa Italiassa vierähti pari viikkoa. Kirjailija kierteli ainakin Caprilla, Roomassa, Firenzessä ja Venetsiassa. Moni asia oli kuitenkin toisin kuin kaksitoista vuotta aiemmin. Ensimmäinen maailmansota oli runnellut Eurooppaa, eikä matkanteon lumo ollut ennallaan. 42-vuotias kirjailija kirjoittikin sisarpuolelleen Helmi Krohnille seuraavasti:

”Mutta on jotain nykyään ulkomailla, Italiassakin, joka ei ole niin kuin ennen. En osaa oikein sanoa, missä se tuntuu, hintojenko korkeudessa, hotelliasuntojen ränstyneisyydessä vai sanomalehtiuutisten levottomuudessako, joka tapauksessa tunnen aivan samaa kuin mitä sekä Onerva että Elli Tompuri sanoivat: ulkomaanmatka ei enää vapauta niin kuin ennen, ei tarjoa enää samaa huolettomuutta. Liian syvät ovat sodan jäljet kaikkialla, turistitunnelma ei ota syntyäkseen.”

Samassa, 1.4.1921 päivätyssä kirjeessä Kallas kuitenkin tempautuu myös kuvaamaan Etelä-Euroopan kevään ihanuutta. Hän kirjoittaa kukkivista sypresseistä Monte Pinciolla sekä Italian kevätauringon varhain kypsyttämistä appelsiineista ja viikunoista. (Koko kirje on luettavissa kirjasta Rooma – kirjailijan kaupunki, toim. Liisa Haapakumpu).

Kallas tunsi eläneensä vedenjakajakautta jo vuoden 1909 Italian-matkallaan, mutta samoin hänen oli syytä tuntea myös vuonna 1921. Vain muutamia viikkoja Italian-matkan jälkeen hän sai kuulla, että aviomies Oskar Kallas todennäköisesti nimitettäisiin Lontooseen Viron-lähettilääksi. Tämä merkitsi sekä elämänmuutosta että ennennäkemättömiä näkymiä kirjailijana. Jälkeenpäin Lontoon-vuosien merkitys hahmottuu erittäin kirkkaasti: juuri 1920-luvulla Kallas kirjoitti tunnetuimmiksi tulleet teoksensa, erityisesti Surmaava Eros -trilogian (1923–1928), jonka jälkisoittona, vuonna 1930, ilmestyi Pyhän joen kosto.

Italia sukelsi Aino Kallaksen elämään vielä vanhuudenvuonna 1950. Hän oli tuolloin 72-vuotias kirjailija, joka oli paennut neuvostomiehitystä Ruotsiin lukuisien pakolaisvirolaisten lailla. Lisäksi hän oli leski ja kolme viidestä lapsestaan haudannut äiti, joka eli itsekin jo viimeisiä vuosiaan.  Syksyllä Torinosta saapui uutinen: säveltäjä Tauno Pylkkänen oli voittanut kolmannen palkinnon Prix Italia -kilpailussa alun perin radiota varten säveltämällään oopperalla Sudenmorsian – Kallaksen Sudenmorsian-romaanin näytelmäversioon (1937) pohjautuvalla teoksella.

Päiväkirjaansa vertautuvassa Vaeltavassa vieraskirjassa (julkaistu postuumisti 1957) Kallas toteaa 18.9.1950 lyhyesti: Tauno Pylkkänen on saanut Sudenmorsian-oopperastaan III palkinnon – oikeammin ”radioballadistaan” – italialaisen radion orkesterikilpailussa Torinossa. Laajemmin hän palaa aiheeseen vasta miltei kuukautta myöhemmin, saatuaan Pylkkäseltä kirjeen, jota siteeraa Vaeltavassa vieraskirjassa laajasti. Kirjeessä Pylkkänen muun muassa kertoo istuneensa palkinnonjakoseremoniassa kilpailun voittajan, italialaisen Ildebrando Pizzettin vieressä. Kun Aino Kallaksen ja Sudenmorsiamen nimet mainittiin, Pizzetti totesi Pylkkäselle tuntevansa Kallaksen tuotantoa ja ”suuresti kunnioittavansa” sitä.

Sudenmorsian-oopperan menestys ylitti kansallisen ja kansainvälisen uutiskynnyksen, mikä herätti laajaa kiinnostusta teosta kohtaan. Italialaisissa sanomalehdissä Kallaksesta käytettiin nimitystä grande scrittice Aino Kallas – suuri kirjailija Aino Kallas. Italia, Englanti ja Ruotsi tilasivat oopperan ohjelmistoonsa jo Torinossa, Ruotsin radiossa esitettiin katkelma oopperan lopusta pian palkintotiedon saavuttua, ja Suomen radio lähetti Sudenmorsiamen kokonaisuudessaan.

Kallas kirjoittaa saavutetusta suosiosta Vaeltavassa vieraskirjassa. Kuten monet Vaeltavan vieraskirjan muistiinmerkinnöistä, myös tässä surumielisyys ja toiveikkuus sulautuvat toisiinsa sana sanalta, lause lauseelta:

Teki hyvää. Olen jo aivan liian vanha ja elämän murjoma tullakseni enää mistään menestyksestä ylpeäksi, mutta ennen lähtöäni tahtoisin voida luottaa siihen, että elän edelleen teoksissani.

Aiheesta lisää:

Kääntäjä Marcello Ganassinia käsittelevä artikkeli Ylellä:

https://yle.fi/uutiset/3-11035438

Kääntäjä Marcello Ganassinia käsittelevä artikkeli Helsingin Sanomissa (tilaajille):

https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000002828655.html

La Vendetta del Fiumo Sacro kustantajan kotisivuilla:

https://www.vocifuoriscena.it/catalogo/titoli-la_vendetta_del_fiume_sacro.html

Aino Kallas -paidat nyt saatavilla!

Nyt olisi mahdollisuus tilata kesäksi hieno Aino Kallas -paita! Kuvissa paita on pinkkinä, mutta ensimmäisessä kuvassa näkyvät hatusta roikkuvat värit ovat myös mahdollisia. Kokoja riittää! Paidan hinta jäsenille on 25 euroa, muille 30 euroa (+ postitusmaksu). Tilaukset ja tiedustelut voi laittaa Hilkka Oksama-Valtoselle osoitteeseen hilkka.oksama@gmail.com. Kuvat: Hilkka Oksama-Valtonen.

Kirsikankukkien Tukholma ja Aino Kallaksen 40-luvun vuodet

Avainsanat

Aino Kallas, arkkitehtuuri, pakolaisuus, Tukholma, vanhuus

Aino Kallas pakeni Virosta Suomen kautta Ruotsiin 1944. Hän oli tuolloin 67-vuotias. Suuri osa virolaista älymystöä oli kuljetettu Siperian vankileireille 1940-luvun alun vuosina ja Kallasten perhe menettänyt kaksi lapsistaan. Kallas vieraili pitkiä jaksoja Suomessa ja talvella 1944 Oskar seurasi puolisoaan Suomeen. Syksyllä 1944 asiat saatiin, pitkälti Virve-tyttären ponnistelujen tuloksena, järjesteltyä siten, että Aino ja jo hyvin sairas Oskar pääsivät pakenemaan yhdessä Virven ja tämän kahden lapsen, 9-vuotiaan Viljarin ja muutamaa vuotta vanhemman Aalon kanssa Ruotsiin laivalla Turusta. Suomeen ei voitu jäädä, se olisi ollut liian vaarallista. Elämä Tukholmassa oli jonkin aikaa levotonta paikasta toiseen siirtymistä ja Oskarin sairastelu paheni, kunnes hän kuoli tammikuussa 1946. Elämä asettui pieniin oloihin Tukholmaan ja kesäkuussa löytyi asunto Ainolle, Virvelle, Viljarille ja Aalolle Tukholman Midsommarkransenin alueelta Vattenledningsvägeniltä, pienen kerrostalon toisesta kerroksesta. Kallaksesta tuli osa sitä virolaista älymystöä, joka onnistui pakenemaan Tukholmaan ja muodosti siellä oman kirjailija- ja kulttuuripakolaisten ryhmän, joka ajoittain kokoontui yhteen.

Raskaiden vuosien tuntemukset kirjautuivat vanhuuden ajan päiväkirjaksi muotoutuneeseen ja postuumisti 1957 ilmestyneeseen Vaeltavaan vieraskirjaan, josta muotoutui koskettava dokumentti vanhenemisesta, luomisen voimasta ja yksinäisyydestä.: ”Olemme häkissä, ristikon takana, vain ajatus on vapaa,…” (s. 67) Luomistyö jatkui läpi koko 1940-luvun ja 1950-luvun alun. Syntyi niin muistelmia, novelleja kuin runoja, joihin Kallas erityisesti purki suruaan ja menetyksiään. Kokoelmissa Kuoleman joutsen (1942), Kuun silta (1943) ja Polttoroviolla (1945) toistuvat teemat lasten kuolemasta, omasta vanhenemisesta, maanpakolaisuudesta ja sodan mielettömyydestä. Niistä tuli sururunoja, joihin ahdistus purkautui. Sisarelleen Aune Krohnille hän kirjeessään tunnustikin:

On niin kuin en jaksaisi kestää jokapäiväisen elämän menoa ilman ’laulun lohdutusta’.

Kallaksesta usein muistetaan hänen uljaat vuotensa juhlittuna kirjailijana ja kosmopoliittina. Harvemmin häntä, kuten muitakaan naiskirjailijoita, muistetaan vanhenevina, yksinäisinä naisina, vaikka luominen säilyisikin. Pakolaisuus ja eristäytyminen vanhasta kotimaasta saivat Kallaksen pohtimaan paljon suhdettaan kotimaahansa, Viroon ja kansainvälisyyteen. Tukholmasta ei tullut uutta kotia, vaan kaipuu Suomeen oli polttava ja kokemus pakolaisuudesta musertava:

En koskaan tule kotiutumaan Tukholmaan, en tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, en pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, en vapaaehtoisesti sulautumaan minulle elimellisesti vieraaseen elementtiin. (VV s. 234)

Kallaksen elämässä paikoilla on erityinen merkityksensä. Toki myös sen vuoksi, että hänen kirjailijuudelleen ja elämälleen merkityksellisiä paikkoja on paljon, eri puolilla maailmaa. Hän oli todellinen maailmankansalainen, jo sukujuuriltaan mutta myös omissa elämänvalinnoissaan. Ehkä juuri tästä syystä Kallas on houkuttanut niin monia lukijoitaan matkalle. Niin Krohn-sukuseura kuin Aino Kallas Seura ovat useita kertoja matkustaneet Kallaksen paikkoihin: Viron eri kaupunkeihin ja saarille, Lontooseen, Rügenin saarelle (mistä Krohnien suku on peräisin), Viipurin Kiiskilän kartanoon, Lopen Syrjään, Marokkoon. Tänä keväänä matka tehtiin Krohn sukuseuran aloitteesta Tukholmaan, vanhenevan Kallaksen pakolaisuuden maisemiin, ja mukaan mahtui pieni joukko myös Kallas seurasta. Yhtenä tärkeänä syynä oli se, että Virven Viljar-poika elää yhä kaupungissa ja oli halukas tapaamaan pientä seuruettamme. Järjestelyissä suuren vastuun kantoi Krohn sukuseuran ja Aino Kallas Seuran Hilkka Oksama-Valtonen sekä Tukholman päässä oma ”agenttimme” kirjallisuudentutkija ja Tukholman yliopiston lehtori Heidi Grönstrand, joka tutki paikkoja etukäteen ja oli yhteydessä Viljar Pässin kanssa. Kiitämme heitä lämpimästi matkan onnistumisesta!

Matkasta tuli unohtumaton ja tunteellinen. Laivamatkalla ajalehdimme jo vahvasti matkan tunnelmiin keskustellen Kallaksesta ja kaikesta häneen liittyvästä. Jokaisella matkalaisella oli oma suhteensa Kallakseen ja matkan teemoihin, erilaiset yhteydet historian ja nykyhetken sekä ihmisten välillä saivat uusia näkökulmia.

Tukholman aamussa lähdimme kävellen ja metrolla kohti Midsommarkransenin aluetta. Vaelsimme kauniissa 1930-, 40- ja 50-luvun talojen maisemissa kevään puskiessa pensaissa ja puissa. Pysähdyimme ihastelemaan kirsikankukkia. Päädyimme  Svanndammensparkeniin, jonka lähellä nousivat pienet keltaiset kerrostalot.

 

OsoitteestaVattenledningsvägen 89 löytyi Aino Kallaksen rappu ja 40-luvun lopun koti toisessa kerroksessa. Naapuriparvekkeella ihmeteltiin uteliasta joukkoa, joka kierteli taloa ja kuvasi sitä eri puolilta – nyt on naapurustossakin tieto, että talossa on asunut kuuluisa virolais-suomalainen kirjailija. Viljarilta olimme kuulleet, että harva se aamu Kallas otti mukaansa taittotuolin ja kirjan ja käveli läheiseen puistoon. Se muistutti kovasti lontoolaisia puistoja, ja ehkä toi Kallakselle tutun tunteen hänen 20-luvun miljööstään. Kesällä lammessa on vesi ja joukoittain ihmisiä viettämässä kuumia päiviä. Kallaksen arki, jokapäiväinen elämä tuli ihan lähelle.

 

 

Kävelimme viihtyisän alueen läpi, ihastellen jälleen kukkivia puita ja sen jälkeen metrolla Österin juna-aseman ihastuttavaan 30-lukulaiseen ravintolaan, missä tapasimme vihdoin Viljar Pässin kesähattu päässään. Söimme parasta ruotsalaista ruokaa silakkapihveistä katkarapuleipiin ja päätimme siirtyä läheisen Kungliga Tekniska Högskolanin pihalle, jotta voisimme kerääntyä kaikki Viljarin ympärille ja kuulla hänen muistojaan. Hetki oli varmasti kaikille koskettava ja tärkeä, kullekin omalla tavallaan. Mukana kun oli niin Viljarin sukulaisia kuin Kallasta pitkään tutkineita.

Keskustelut kulkivat lapsuusmuistoista, pakomatkasta Virosta Viljarin äidin Virve Kallas-Pässin raskaaseen arjen taakkaan, jota hän kantoi tehden töitä Baltiska Föreningenissä, kantaen huolta omasta äidistään ja lapsistaan ja koko arjen sujumisesta. Lisäksi Virve sai toimia äitinsä puhtaaksikirjoittajana. Omaa aikaa ei varmasti ollut, ja mieltä painoi suru kaikesta menetetystä ja ahdistus oman aviomiehen Viktor Pässin katoamisesta Viron kyydityksissä. Virve ei koskaan saanut tietää miehensä kohtalosta, hänen paluunsa selvisi muulle perheelle vasta Virven kuoltua syöpään 1953 Helsingissä, pian sen jälkeen kun Aino Kallas oli saanut Suomen kansalaisuuden takaisin ja päässyt muuttamaan kotikaupunkiinsa takaisin. Viktor Päss ehti kuulla lastensa olemassaolosta, mutta järkyttyi vaimonsa kuolemasta kuultuaan niin, että kuoli vuorokauden sisällä sydänkohtaukseen 1956. Virven lapset jäivät Ruotsiin ja he oleilivat myös pitkään Yhdysvalloissa. Viljar Päss asui Vattenledningsvägenillä 1960-luvun lopulle asti. Sodan ja tuhon vaikutukset näkyvät yhden perheen elämässä kouriintuntuvasti ja jäljet kantavat tähän päivään, sillä Viljar muistaa edelleen elävästi 9-vuotiaana kokemansa pelon Tallinnan pommitusten ja pakomatkan aikana ja sen, ettei halunnut olla yksin.

 

Olimme kaikki tunteiden ja kiitollisuuden vallassa, että meille suotiin tällainen hetki Viljarin kanssa, kauniissa, rauhallisessa, keväisessä Tukholmassa. Viljar sai Aino Kallas Seuralta Silja Vuorikurun Kallas-elämäkerran vironnoksen tuliaisiksi ja hän luovutti meille seuran haltuun kolme Aino Kallakselle kuulunutta kirjaa. Kaksi kappaletta Pyhän joen kostoa ja saksalaisen käännöksen Mare ja hänen poikansa -teoksesta. Ne oli annettu Viljarille Tarton kirjallisuusmuseossa, jonne Kallasten kotikirjasto oli sodan jäljiltä siirretty Tallinnasta turvaan. Kappaleet ovat ilmeisesti tekijänkappaleita, joihin kaikkiin Kallas kirjoitti oman nimikirjoituksensa. Viljar pyysi meitä pitämään hyvää huolta Aino Kallaksesta, ja näin varmasti teemme kaikki yhdessä.

 

Uusia matkoja Kallaksen jalanjäljille on varmasti luvassa niin sukuseuran kuin oman seuramme puitteissa!

Rügenin saaren, Krohnien lähtöpaikan, lippu liehui matkallamme läpi Tukholman katujen.

Lisää Kallaksen vanhuudenvuosista ja tuotannosta voit lukea seuraavista teoksista:

Kallas, Aino: Vaeltava vieraskirja 1946-1956. Helsinki: Otava 1957.

Kallas, Riitta: Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa 1914-1955. Helsinki: SKS 1989.

Laitinen, Kai: Mestarivuodet. Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta 1922-1956. Helsinki: Otava 1995. Voit myös kuunnella Laitisen haastattelun tähän liittyen Elävästä arkistosta

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Helsinki, SKS 2006.

Maarit Leskelä-Kärki: ”Songs of Comfort and Lamentation. Autobiographical Connections in the Texts of the Ageing Aino Kallas”. In Aino Kallas. Negotiations with modernity. Ed. Leena Kurvet-Käosaar & Lea Rojola. Helsinki: SKS 2011. Koko kirja luettavissa täällä

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. Helsinki: SKS 2017.

 

 

 

 

Oskar Kallaksen viimeiset vaiheet

Aino Kallaksen aviomiehen Oskar Kallaksen syntymästä tuli viime lokakuussa kuluneeksi 150 vuotta. Tässä luettavaksi Hilkka Oksama-Valtosen esitelmä, jonka hän piti Aino ja Oskar Kallaksen (ja Krohn-suvun) haudalla 9.11.2018 sekä Tallinnan Suomen-suurlähetystössä 23.11.2018.

Oskar Kallaksen viimeiset vaiheet

Esitelmä Oskar Kallaksen haudalla 9.11. 2018 ja Tallinnan Suomen suurlähetystössä 23.11. 2018

Hilkka Oksama-Valtonen
Aino Kallas Seura

…

Hyvät kuulijat,

Tarkastelen Oskar Kallaksen viimeisiä vaiheita Annikki Setälän toimittaman Aino Kallaksen Elämäntoveri-teoksen (1957) lainausten pohjalta. Kerron tähän alkuun, että samana iltana, kun luin Elämäntoveria, sain kirjeen Aino Kallaksen Hillar-pojantyttäreltä, Jemimalta Englannista. Vastasin Jemimalle, että henkilöhistoriamme risteytyivät mielenkiintoisesti sinä iltana, kun luin isoäitini toimittamaa kirjaa hänen isoisästään, häneltä saapui oikea kirje. Mutta tärkeintä on muistaa, että Jemima Kallaksen isoisän Oskar Kallaksen syntymästä on tänä syksynä kulunut 150 vuotta ja Aino Kallaksen syntymästä 140 vuotta.

Oskar Kallaksen kuva Viron Helsingin lähetystön seinällä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Oskar Kallas Tallinnan pommitusten keskellä

Aino Kallaksen mukaan Oskar Kallas oli talvella 1944 helmikuussa vaarallisesti vilustunut tallinnalaisessa asunnossa, jossa keskuslämmityksen jouduttua epäkuntoon vallitsi jäätävä kylmyys.

Lääkäri totesi keuhkoputkentulehduksen ja Oskar siirrettiin Diakonissalaitoksen sairaalaan. Paria kuukautta aiemmin hän oli täyttänyt 75 vuotta keskellä sodan melskettä.

Hänen huoneensa oli sairaalaan yläkerroksessa, jossa hän makasi parin muun potilaan keralla. Itse hän kertoo kuulleensa äkkiä vielä unen houreessa viipyessään räjähdyksen ja hirvittävää ryskettä, ikään kuin seinät ympärillä olisivat sortuneet. Toiset potilaat olivat kadonneet ties minne, ja hän oli ypöyksin huoneessa. Ketään auttajaa ei kuulunut tulevaksi. Mutta alas hänen oli päästävä, sillä vaara oli lähellä. Ja nyt tapahtui kuin ihme. Hänen tuokio sitten vielä herpaantuneisiin jalkoihinsa tuli äkkiä eloa – ”ikään kuin olisin saanut uudet jalat!”, kuten hän myöhemmin itse sanoi. Hän lähti liikkeelle vaistonsa ohjaamana, paljain jaloin, läpi lasisirpaleitten, ovelle, portaita alas, ilmanpaineen työntämänä, pois sortuvasta rakennuksesta. Puolitiessä tuli vastaan muuan mies, joka otti hänet syliinsä ja kantoi pommisuojaan.

Tytär Virve Kallas-Päss kertoo isänsä etsimisestä

Vihdoin pääsin Diakonissasairaalan kohdalle. Suuri kolmikerroksinen päärakennus oli saanut osuman ja kaksi suutaria lisäksi. Mutta järkyttävin elämys oli vielä edessäni. Isääni etsiessäni päädyin viimein kellarin portaille, joista ammotti vastaan ensin vain pilkkopimeys. Sitten alkoi häämöttää himmeää kynttiläntuiketta, ja katonrajaisista pienistä ikkuna-aukoista tunkeutui säkkikankaan lävitse himmeä, kalsea aamun kajo.

Menin sisään. Kaksi peräkkäistä kellariholvia oli täpötäynnä sairaalasta siirrettyjä heikompia potilaita—. Olisi voinut kuvitella kävelevänsä ruumiitten keskellä, sillä kaikki makasivat liikkumattomina, ääntä päästämättä peitteittensä alla. Kävin kuin ruumiin luota toisen luo, huudellen yhtä mittaa ”Kallas, Kallas”, mutta yhdestäkään petikasasta ei kuulunut vastausta.

Vasta toiseen kellariholviin ehdittyäni ja yhä huudellessani isääni nimeltä kuulin hämärästä äänen sanovan: ”Jos Kallas on valkoviiksinen vanhus, niin sellainen makaa tuolla ikkunan alla.”

Menin, minne neuvottiin. Niin, siellä makasi isäni. Lumiräntää oli tuiskuttanut kellarinaukosta sisään, niin että hänen kuumeinen päänsä oli lumihöytäleitten peitossa. – – – Huomasin heti, että hän ajoittain houraili. Seisoimme, lapset ja minä hänen makuusijansa vieressä, ja nyyhkytimme kaikki kolme. Ymmärsin, että hän välillä tajusi jotain hyvin vakavaa tapahtuneen sekä ympäristössään että hänelle itselleen.

Virve ryhtyi järjestämään uutta paikkaa isälleen ja kertoi, että tämän omassa kodissa Pärnu maantiellä olivat vain kahdesta huoneesta ikkunat särkyneet, ja se oli täynnä pakolaisia ja kotinsa menettäneitä. Heitä oli yhteensä tusinan verran, neljästä eri perheestä. Palvelija oli jo lähtenyt pakoon uhkaavaa pommitusta. Niinpä Oskar päätettiin siirtää Westholmin poikalyseon ampumaratakellariin, josta haavoittuneet saksalaiset pommitusyön jälkeen oli viety maalle.

Vasta viidentenä päivänä Virve sai järjestetyksi sairasauton, jolla Oskar vietiin Westholmin ampumakellariin. Hänelle oli saatu järjestetyksi sänky ja kaksi sähkölämmitintä, joten lämpö hänen ympärillään pysyi siedettävänä, ”-varsinkin kun eristimme hänen sänkynsä varjostimilla”.

Näin kului viikko. Oskar Kallas oli pyytänyt tytärtään jättämään hänet Tallinnaan, muttei tämä suostunut ja kun kuume oli laskenut, arveli lääkäri, että ”kamfreriruiskeen avulla uskaltaisimme yrittää lentomatkaa. Näin tapahtuikin ja neljäntenäkolmatta (24.) maaliskuuta lensimme Helsinkiin.”

Laivamatka Helsingistä Tukholmaan syksyllä 1944

Helsinkiin Kallakset eivät voineet jäädä, vaan heidän oli matkustettava syksyllä 1944 yhden yön kestävällä ruotsinmaalaisella Aeolus-laivalla Turusta Tukholmaan. He kuvittelivat viipyvänsä siellä vain pari kuukautta, mutta toisin kävi. Aino Kallas kuvailee matkaa näin:

Laivan keula puski läpinäkymättömään sysimustaan pilveen– -. Kuin pahaenteinen, synkeä painajainen riippui pilvenlonka ehtoisen reittimme yllä, ja sen alapuolella laskevan auringon verinen, uhkaava ruskotus. Taivaan merkit eivät siis ennustaneet hyvää.

Aino kertoo yön tuntemuksista:

Seison yhä laivan kannella, yöllisen reittimme jatkuessa —. Pimeys ja tuulen voima pakottavat viimeinkin etsimään tuulensuojaa kansikajuutasta. Se on tupaten täynnä sekä puheensorinaa että tupakansavua, ja kaikkien Itämeren rannikkojen kielet kiehuvat kuin samassa ahtaassa padassa. Erotan somea, viroa, lättiä, venättä, ruotsia ja saksaa. Painaudun sohvan kulmaukseen ja vajoan ikään kuin kevyeen unenhorteeseen, jonka halki kuitenkin kuulen sekä meren, tuulen että ihmisten äänet ja laivan konesydämen tasaiset lyönnit. Keskiyö on ohi ja odottelen omassa kajuutassamme aamun valkenemista. Oskar Kallas nukkuu sikeästi: uni on muuan taivaan armoantimista, mikä hänelle on jäänyt elämän suuressa, myöhäisessä haaksirikossa.

Aino muistelee heidän kahdeksan vuotta aiemmin saamaansa vastaanottoa Tukholmassa Ruotsin Kirjailijaliiton kutsuvieraina, jolloin kaikki oli toisin.

Nyt tulimme pyytäjinä, kolkuttamaan vieraille oville; haaksirikkoisina, hakien suojaa päämme päälle, turvaa etsien – suurimmalla osalla tarjottavana vain oma työvoimansa, henkinen tai ruumiillinen, ei muuta.

Aeolus – tuulten jumala – raihnainen alus, joka pian sen jälkeen joutui toiselle kulkuväylälle – on laskenut Skeppsbron kohdalle. On varhainen, kirkas ja auringonkimalteinen aamu, lokakuun ensimmäinen.

Meillä ei ole ketään vastaanottajaa; kukaan ei toivota meitä tervetulleiksi; emme edes vielä tiedä, missä ehtoolla päämme kallistamme. Niinpä siis istumme aluksi sataman katukiveyksellä, hujanhajan levitettyjen matkalaukkujemme päällä, auringon miltei kuumasti helottaessa – kaksi maailmanvaeltajaa, Oskar Kallas ja hänen elämäntoverinsa.

Tukholmassa

Tukholmassa Oskar Kallas kärsi Ainon mukaan aivojen verisuonten vähittäisestä kalkkeutumisesta ja hänet siirrettiin kotihoidon osoittautuessa riittämättömäksi tukholmalaiseen sairaalaan, ensin Sturebyhyn ja sen jälkeen moniosastoiseen Sankt Göransiin.

Oskar Kallas oli kuuliainen potilas, joka totteli lääkäreitä ja hoitajia järkkymättömällä ”säännöllisyydellä ja alttiudella.” Mutta liikkumaan tottuneelle elinikäiselle vaeltajalle toimeetonna täysihoitolan parvekkeella tai sairaalan pihamaalla lepotuolissa loikominen tuotti vaikeuksia. Se mikä säilyi loppuun saakka, oli lukuhalu.

Viimeisen syntymäpäivänsä, seitsemänkahdeksatta ikävuoden täyttyessä lokakuun 25:ntenä 1945, Oskar Kallas vietti lähimpien omaisten parissa tukholmalaisessa kodissamme. Hän ilmaisihaluavansa nauttia P. Ehtoollista, ja Tukholman virolaisen seurakunnan pappi saapui, mukanaan kotimaasta paetessa pelastetut hopeinen ehtoolliskalkki ja öylättilautanen. Moneen kymmeneen vuoteen ei Oskar Kallas enää ollut käynyt P. Ehtoollisella, viimeksi kai veljensä kirkossa Pietarissa asuessamme. Illan varjojen yhä pidentyessä kohosivat sitä kirkkaampina kuvat hurskaasta lapsuudenkodista Kaarman kirkon varjossa. Mikä Oskar Kallasen syvin vakaumus autuuden asioista oli, on minulta salattu ja on jääpäkin siksi. —

”Isäni huoneessa on monta asuinsijaa”. Varmasti niistä jokin on varattu Oskar Kallasellekin. Vielä viimeisenä joulunaankin Oskar tuotiin pyhien ajaksi kotiin. Virvelle hän sanoi: ”Kuulen, kuinka äitini minua kutsuu…”

Kuolema Tukhomassa

Aino jatkaa:

Eräänä huurteisena talvi-aamuna vuonna 1946, loppiaisen jälkeen, soi äkkiä puhelin. Olin yksin kotona ja nostaessani kuulokkeen, en ensin erottanut sanoja. Oskar soitti Sankt Göransista. Ääni oli vieras ja sortuneen kaiuton, ja lauseet tulivat katkonaisina kuin tuskan takaa, äärimmäisessä hengenhädässä.

– Minua ruvetaan kohta viemään pois, auto seisoo jo oven suussa!

Pakotin ääneni rauhalliseksi, vaikka sydäntäni kouraisi kipeästi, ja vastasin lohduttaen ja tyynnyttäen kuin lapselle:

– Ole toki aivan rauhassa, ei sinua minnekään viedä! Minne sinua vietäisiinkään?

Taas tuo sama soinnuton tuskainen ääni:

– Sinne minne poikanikin vietiin…

Ja hetken vaitiolon kuluttua:

– Ma armastan sind üle haua…

Ne olivat Oskar Kallasen viimeiset jäähyväissanat minulle, neljä päivää ennen hänen kuolemaansa.

Ainon saapuessa sairaalaan seuraavalla kerralla Oskar oli siirretty ”kuolinkammioon”, käytävän päähän, pois yhteisestä sairaalasalista. Se oli kapea, mutta korkea huone, jonka ison akkunan takana huojuili lumisia puita, oksien tuon tuostakin hipaistessa ruutuja kuin sisään pyrkien.

Ehtiikö Hillar Lontoosta, suri Aino. Hän ehti perille. Oskar Kallas kuoli tammikuun kuudentenakolmatta (26.1.1946) talvisen, harmaan aamun sarastaessa, seitsemänkahdeksatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhden päivän ikäisenä – vieraalla maalla.

Kolmet hautajaiset

Oskar Kallas siunattiin ensimmäisen kerran tukholmalaisen Metsäkrematorion Pyhän Ristin Kappelissa, polttohautauksen edellä.

Oskar olisi itse tahtonut tulla haudatuksi Kaarman kirkkomaalle, jossa oli hänen vanhempiensa kaksoishauta, ikivihreän muuriköynnöksen verhoama, jonka taimet hän oli itse kerran tuonut läntisen Saarenmaan leudosta notkosta.

Oskar Kallasen toinen hauta on Helsingissä vanhalla hautausmaalla, Krohnien perhehaudassa, jonka ympärillä tänään seisomme pimenevässä illassa Aino Kallaksen kuolinpäivänä.

Mutta Aino Kallas kertoo vielä, että Oskar Kallasen varsinaiset maahanpanijaiset olivat neljättä viikkoa myöhemmin. Helsingissä asuvat virolaiset astuivat haudalle, kullakin kädessä vain yksi ainoa kukkanen, sydäntä hellyttävä näky, kuten kerrotaan.

Lopetan puheeni lainaamalla nuoren Ainon pohdintoja tulevasta aviomiehestään ystävälleen Ilonalle:

Kirjeestä Ilonalle 17.9. 1899

Oskar on se mies, jolle minä olen nainen, hän on minun herrani ja hallitsijani, hän on voima minun elämässäni, se, jolle minä alistun ja taivun. Fyysillisesti hän on atleetti, hänellä on äärettömät ruumiinvoimat eikä hän ole eläissään ollut kuin kerran sairaana. Hänellä on lujin tahto, mitä koskaan olen tavannut, energiaa ja velvollisuuden tuntoa samoin. Vaan hänen voimansa ei ole raakaa, se on hillittyä ja hienotunteista samalla. Hän on syvästi uskonnollinen, olematta ollenkaan ahdasmielinen. Hänen sielunelämänsä on yhtä rikasta kuin kätkettyä. Minä en liioittele, huomaa se, tämän saman voisi kuka hyvänsä sanoa hänestä.

Minä voin karaktiseerata Oskarin suhteen itseeni niillä sanoilla, jotka hän kirjoitti viroksi antamansa valokuvan taakse täällä käydessään: ”Sille Ainoselle, joka minulta menneisyyden otti ja tulevaisuuden antaa.” Hän lisäsi niihin kuvaa antaessaan: Niissä sanoissa on koko minun elämäni.” Minä lisään: ” Niissä on myös minun elämäni.”

Niin, minusta on siis tuleva virolainen nainen ja virolaisen miehen vaimo, sillä sen hän ensimmäiseksi minulta vaatii. Mutta ainoastaan Aino Krohn menee naimisiin ja katoaa maailmasta – Aino Suonio ei suostu kahleisiin. Hän on auttamaton ”vanhapiika” ja jää siksi. Ja suomalaiseksi hän myös jää sekä kieleltään että mieleltään. Oskar rakastui minussa ihmiseen ja naiseen, taiteilijaa minussa hän hyvin vähän tuntee.

—

Lainaukset Aino Kallas: Elämäntoveri, toimittanut toimittanut Annikki Setälä, Otava 1957

 

Oskar Kallaksesta voit lukea myös Sirje Oleskin kirjoituksesta Tuglas-seuran sivuilla: Oskar Kallaksen vaellus

 

Pelastusoperaatio Kallaste!

Avainsanat

Aino Kallas, arkkitehtuuri, Kallaste, kulttuuriperintö, Oskar Kallas, rakennussuojelu, Tartto, Valter Thomé

Jokainen Kallasten talon nähnyt lumoutuu. Vanhan Sanatorium-puiston kaukaisessa laidassa ränsistyneenä ja yksinäisenä seisova keltainen kivitalo palauttaa kulkijan nopeasti 1910-luvulle, juuri valmistuneen talon pihamaalle, keskelle tarttolaisen sivistyneistöperheen työteliästä nelilapsisen perheen arkea. Virolainen kansanrunoudentutkija, aktiivinen kansallisuusliikkeen mies, lehtimies ja opettaja Oskar Kallas oli asunut puolisonsa, suomalaissyntyisen Ainon kanssa Tartossa jo lähes kymmenen vuotta kun he ryhtyivät rakennuttamaan omaa taloa. Talon arkkitehdiksi  tuli suomalainen arkkitehti Valter Thomé, joka suunnitteli talosta uusklassisen 14-huoneisen talon isoine puutarhoineen. Kirjailija Kallas, monen lapsen äiti riemuitsi omasta huoneesta, joka vihdoin oli toteutumassa:

Minä saan nyt vihdoinkin oman huoneeni. Sitä pannaan paraikaa kuntoon, nikkari, joka korjaa Godenhjelmien vanhat huonekalut on jo useita viikkoja meillä. Syrjän surkea kyökkipöytä on yhtäkkiä muuttunut kiiltävän kauniiksi, hienoksi kirjoituspöydäksi; kellarissa seisonut sänky mitä komeimmaksi empirevuoteeksi. Et usko, kuinka iloitsen siitä, että vihdoin saan oman nurkkani minäkin.

Alkuvuodet talossa olivat kiireisiä, työt veivät molempia, ja levottomuus vaivasi Ainoa, mutta Oskar viihtyi puutarhassa ja Ainokin nautti pitkistä kävelyistä kaupunkiin ja illoista kotona lasten kanssa. Tulevat poliittiset myllerrykset ja sodat kuitenkin käänsivät perheen ja talon tulevaisuuden. Arkkitehti Thomé kuoli vain neljä vuotta myöhemmin punaisten luoteihin Suomen sisällissodassa veljiensä kanssa. Samana vuonna Kallakset luopuivat talosta ja siirtyivät vastaitsenäistyvän Viron lähettiläspariskunnaksi Helsinkiin. Tarttoon he eivät enää koskaan palanneet asumaan.

Kallasten talo on tämän jälkeen elänyt monia vaiheita, se on toiminut lastenkotina ja ollut mm. kirjailija Jaan Kaplinskin suvulla ilmeisesti jo 1920-luvulta lähtien. Nyt jo pitkään talo on ollut unohdettuna puiston ja korkeitten puitten keskellä. Koin saman lumouksen kuin muut talolla vierailleet käydessäni siellä ensimmäisen kerran kevään 2016 kirkkaassa lumisessa auringonpaisteessa, sen jälkeen se on kuulunut aina Tarton vierailuihini. Moni on taloa dokumentoinut eri vuodenaikoina, ja surrut sen kohtaloa.

Kuluneen vuoden aikana monet tahot ovat vihdoin heränneet talon kunnostamisen puolesta. Helsingin Sanomat teki jutun talosta syksyllä 2017 ja keväällä 2018 Suomen Kulttuuriperinnön tuki ry otti yhteyttä Aino Kallas Seuraan ja teimme yhdessä aloitteen talon kunnostamiseksi yhdessä Tuglas-seuran ja Suomen kirjailijaliiton kanssa. Aloite sai mediahuomiota ja meidät otettiin vastaan Viron Suomen suurlähetystössä, mutta asia ei tuntunut etenevän, eikä pienillä seuroilla tuntunut olevan tarpeeksi resursseja näin ison asian eteenpäinviemiseksi.

140-vuotiasta Ainoa muistettiin keväällä 2018

Tänä syksynä seuramme jäsen Airi Palo oli yhteydessä keskusteltuaan Tarton Suomi-seuran ja Tampere-majan johtajan Sakari Neuvosen kanssa, ja hänen ansiostaan hanke sai tuulta alleen. Neuvosen hyvät kontaktit Tarton kaupungin johtoon, museovirastoon ja kaavoituosastoon mahdollistivat kokouksen marraskuussa, jossa eri toimijat pohtivat talon nykytilaa ja tulevia mahdollisuuksia. Aktivoituminen on herättänyt paljon kiinnostusta ja lehtijuttuja on ilmestynyt Postimees-lehdessä useampia.

 

 

Talon sisäosat ovat tuhoutuneet mutta kuulemamme mukaan alkuperäinen portaikko on säilynyt. Taloon myös tehty uusi katto. Muuten tarkempaa kuntokartoitusta ei ole tiedossa.

Tämän kokouksen perusteella tiedämme, että talon ja tontin nykyinen omistaja Nordecon-rakennusyhtiö, joka osti talon 2005 Kaplinskien suvulta, oli suunnitellut taloon asuntoja, mutta heidän muut rakennussuunnitelmansa saivat vastustusta alueen asukkailta ja koko hanke on nyt jäissä, kuten alueen kaavoituskin. Kallastea ei ole suojeltu, mutta taloa ei myöskään saa hävittää – on myös selvää, että ylisuojelulla voidaan estää talon mahdollinen kunnostaminen ja käyttö uudelleen. Tärkeintä olisikin, että talo voitaisiin kunnostaa kirjallisuus- ja kulttuuritaloksi kaupunkiin, joka on nimetty Unescon kirjallisuuskaupungiksi. Näin sen avulla voitaisiin kunnioittaa paitsi Kallasten myös Kaplinskin kirjallista perintöä, ja vaalia esimerkiksi Viron ja Suomen välisiä kirjallisia suhteita. Mikä voisikaan sopia paremmin? Lisäksi talo on eittämättä tärkeä alueen asukkaille, jotka ovat ilmaisseet halukkuutensa olla mukana esimerkiksi puutarhan kunnostusprojektissa.

Oskar Kallaksen kuva Helsingin Viron lähetystön seinällä

Talon kunnostaminen olisi myös suuri kunnianosoitus Oskar Kallaksen merkittävälle perinnölle Viron kulttuuri- ja poliittisessa historiassa. Tänä vuonna on Viro100-vuoden ja Aino Kallaksen 140-vuotisjuhlan lisäksi myös Oskar Kallaksen 150-vuotisjuhla. Mikä voisi olla parempi hetki ryhtyä usean suomalaisen ja virolaisen tahon kanssa yhteisiin ponnisteluihin talon tulevaisuuden puolesta!

Vetoamme nyt kaikkiin kulttuuritoimijoihin, jotta sana tästä hankkeesta leviäisi ja ennen muuta vetoamme sellaisiin tahoihin (säätiöihin, instituutteihin, jopa yksityishenkilöihin), joilla voisi olla sellaista varallisuutta, jolla talon voisi ostaa ja ryhtyä rakentamaan siitä esim. säätiöityä kirjallisuus- ja kulttuuritaloa. Rakennusyhtiö Nordecon on jo ilmaissut halukkuutensa myydä talo ja sen tontti, mutta on selvää, että kyseessä on paljon rahoitusta vaativa hanke. Talon ja sitä ympäröivän puutarhan/puistoalueen kunnostaminen mahdollistaisi hyvin monenlaisten tutkimusprojektien ja hankkeiden kehittämisen kirjallisuuden, Suomen ja Viron välisten kulttuurisuhteiden, arkkitehtuurin historian, puutarha- ja maisemahistorian sekä kaupunkihuvilakulttuurin tutkimiseksi ja kehittämiseksi. Parhaiten talo voisi toimia yhdistäessään tiedettä, taidetta ja residenssitoimintaa.

 

• Maarit Leskelä-Kärki, kulttuurihistorioitsija, dosentti, Aino Kallas Seuran puheenjohtaja

Lähteet (jutuissa on paljon kuvia ja myös videoaineistoa Kallastesta):

Video: kultuuriloolise maja tumedasse tulevikku langes valguskiir. Postimees 22.8.2018

Leskelä-Kärki, Maarit: Talon jäljillä -blogikirjoitus

Kunnas, Kaja: Katossa reikä ja kellarissa vettä – pala suomalais-virolaista kulttuurihistoriaa uhkaa tuhoutua rakennusyhtiön omistuksessa. Helsingin Sanomat 20.9.2017

Majander, Antti: Kirjailija Aino Kallaksen kotitalo muistuttaa kaatopaikkaa – nyt suomalaiset kulttuuritoimijat haluavat pelastaa hylätyn arvorakennuksen. Helsingin Sanomat 9.4.2018

Hanson, Raimu: Soome aitab kultuuriloolist kodu elustada. Postimees 9.4.2018

Hanson, Raimu: Tartu Soome selts tegi ettepaneku võtta kaitse alla Oskar ja Aino Kallase maja. Postimees 

Jutun kuvat: Maarit Leskelä-Kärki

Sudenmorsian 90 vuotta

Sudenmorsiamen kirjoittamiskesästä on 90 vuotta – sen kunniaksi paluu Kassarin saarelle ja kirjoittamisprosessiin!

Kulttuurihistoria nyt!

Onnellinen olo, ihana ilta, kuulas kirkkaus, niin että voisi laskea joka ruohonkorren. – Kävin niemen kärjessä, jossa ennen on ollut ihmisten asumus – kolme syreenipensasta on kaikki, mitä heistä on jäljelle jäänyt. Olen luonut. Luojalle kiitos siitä ja Kassarista. Ensimmäinen lämmin yö tulossa. (26.6.1928)

Kesäkuussa 1928 Lontoossa lähettilään puolisona asunut virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas matkusti kiihkeän Lontoossa vietetyn diplomaattivuoden jälkeen kesäparatiisiinsa Kassarin saarelle, Hiidenmaalle Viroon. Takana oli kaksikymmentäviisi esitelmää sisältänyt esitelmäkiertue Englannissa, jonka kuluessa kirjailija tunsi yhä voimakkaammin tarpeen vetäytyä luomaan jotain uutta. Merimatkalla Englannista kohti Viroa hän kävi ”aivojen suursiivousta luovaa työtä varten”, ja yhdeksäntenä kesäkuuta Tallinnaan saavuttuaan hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Tahtoisin kuvata kaksoisolennon, joka pakenee päivää ja arkea, yöhön ja metsiin – ihmissudeksi. Tunteita, vaistoja, vielä alkuvoimaisempia kuin rakkaus!” Edessä oli kuusi viikkoa ”yksinäisyyttä, askeetin oloa”, täydellisiä olosuhteita luomistyötä varten.

Kallasten perhe oli ostanut vanhan talon silloin vielä erillisellä saarella olevalta alueelta vuonna 1924 ja seuraavana vuonna he…

View original post 835 more words

Aino Kallaksen syntymäpäiväkävely 2.8.

Aino Kallas-kävely 2018 järjestetään Aino Kallaksen 140-vuotissyntymäpäivänä to 2.8.2018 klo 17.00 Helsingissä Päivälehden museossa, Ludviginkatu 2-4. Kävelyn aiheena on Aino Kallaksen ja Ilona Jalavan elinikäinen ystävyys.

 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 140 vuotta myös käsityötaiteilija Ilona Jalavan (1878-1960) syntymästä. Jalava teki monipuolisen elämäntyön käsityönopettajana, taide- ja käyttötekstiilien sekä kirjontamallien suunnittelijana, liikenaisena ja järjestöaktiivina.

Kuva: Wikimedia commons/Kansallisarkisto

Aino ja Ilona tutustuivat toisiinsa jo pikkulapsina, kävivät samoja kouluja ja suuntautuivat luovaan työhön kiinnostustensa mukaisesti. Heidän ystävyytensä muodostui syvälliseksi ja lujaksi, ja Ainon muutettua pois Suomesta he onnistuivat kirjeenvaihdolla vaalimaan läheistä ystävyyssuhdettaan yli 50 vuoden ajan. Ystävyys katkesi Ainon kuolemaan 1956.

Tilaisuus on yleisölle avoin ja sinne on vapaa pääsy. Lisätietoja antaa Pirkko-Liisa Rauhala. (pirkko.rauhala02(at)gmail.com)

Aino Kallaksen ja Ilona Jalavan ystävyyden intensiivisyys ja merkitys käy ilmi heidän laajasta kirjeenvaihdostaan, jonka Riitta Kallas julkaisi 1980-luvulla osana tätä kaksiosaista kirjekokoelmaa.

 

Tervetuloa Ainon nimipäiville!

Lämpimästi tervetuloa viettämään Ainon nimipäiviä jo perinteiksi muodostunein juhlallisuuksin! Keskiviikkona 9.5. nimipäiviä vietetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Helatorstaina 10.5. järjestämme retken Aino Kallaksen lapsuuden ja nuoruuden kesämaisemiin Lopen Syrjään.

Ohjelma

Keskiviikko 9.5.2018 klo 16.00–17.45
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasali, Hallituskatu 1, Helsinki

Aino Kallaksesta, hänen kirjoistaan, kollegoistaan ja vaikutuksestaan omana aikanaan ja nyt ovat puhumassa dosentti Maarit Leskelä-Kärki, kirjailija Imbi Paju, dosentti Tiina Mahlamäki ja kriitikko Otso Kantokorpi. Runoilija Katja Seutu lukee runoja ja kertoo lukijasuhteestaan Aino Kallakseen, Lauri Seutu laulaa Mirkka Rekolan ja Helvi Juvosen runoja.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Ei ennakkoilmoittautumista.
SKS:n juhlasaliin mahtuu 100 henkeä.

Lisätietoja SKS:n sivuilta.

***

Torstai 10.5.2018 klo 13 alkaen (yhteinen ohjelmallinen osuus)
Lopen Syrjä, Kallaksentie 77, Loppi

Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja-Noroviita tutustuttaa juhlijat Kallaksen lapsuuden ja nuoruuden kesämaisemiin sekä kertoo talosta. Lisäksi luvassa on ohjelmaa tuvan salissa, jossa Vilja-Tuulia Huotarinen (Suomen PEN) lukee runoja. Tarjolla on myös nimipäiväkahvit. Ohjelman päätteeksi halukkaat voivat pulahtaa uimaan.

Mukaan voi ottaa omia eväitä, ja ennen yhteisen ohjelman alkua on myös mahdollista ostaa lounasta paikan päältä (kasvislounas 8e, varaathan siis käteistä mukaan).

Miten päästä perille? Paikalle voi tulla omalla autolla (matka-aika esimerkiksi Helsingistä noin tunti), tai sitten vaihtoehtoisesti voi matkustaa junalla Riihimäelle, josta on noin 40 minuuttia Syrjään. Yritämme järjestää ilmoittautuneiden määrän mukaan yhteiskyytejä Riihimäen juna-asemalta paikan päälle.

Ilmoittaudu mukaan Lopen Syrjään viimeistään 27.4.2018 Aino Kallas Seuran sihteerille Karoliina Sjölle osoitteeseen: kamasj@utu.fi. Kerro ilmoittautuessasi tarvitsetko kyydin juna-asemalta Syrjään ja takaisin juna-asemalle.

Retki Lopelle järjestetään yhteistyössä Lopen Syrjä-seuran kanssa.

Lämpimästi tervetuloa!

Ainon nimipäivät järjestävät Aino Kallas Seura, Suomen PEN, SKS ja Lopen Syrjä-seura.